Olisipa vain Jolldash ollut mulla seurana! Ehkä se oli vielä elossa ja oli saapunut virralle jälkiämme myöten. Vihelsin niin kimakasti kuin taisin ja vihelsin taas, mutta Jolldash oli ja pysyi poissa, ja sitten minä taas nukuin.
Toukokuun 7 p. asettui myrsky, mutta ilmakehä oli vielä tomun vallassa. Tämä musta buraani oli minussa herättänyt hirveän ja synkän ajatuksen. Tämä oli ensimäinen myrsky, mikä oli riehunut karavaanin jouduttua häviöön. Se oli heittävä ensimäiset lapiolliset multaa kuolleiden palvelijaini ja kameelieni päälle. Se oli myöskin pyyhkivä kaikki jälet hiekasta, niin ettei Islam Baj, jos hän vielä oli elossa, ehkä koskaan meitä löytäisi, vaikkapa hänellä olikin kompassi. Jos tapaisimmekin ihmisiä, jotka olisivat halukkaita seuraamaan meitä aavikolle, olisi nyt ylen vaikea löytää telttaa, kun meillä ei enää ollut jälkiä oppaanamme.
Sitten tulin ajatelleeksi toista asiaa. Tämä seutu näytti aivan ihmisettömältä; täällä ei ollut edes tuoreita ihmisten jälkiä. Ehkei tätä tietä kulettukaan kuumana vuodenaikana. Jos jään apua odottamaan, saan ehkä maata nälkään kuollen. Katsoessani viimeisen kerran karttaan olin laskenut, että meidän piti yllättää virta Buksemiksi nimitetyssä seudussa, joka sijaitsi 25 peninkulman päässä Khotanista. Jos astun hyvin, pitäisi tuo matka olla suoritettu kuudessa päivässä.
Puoli 5 aikaan läksin matkalle. Niin suoraan kuin mahdollista kulin keskellä joen uomaa ja varovaisuuden vuoksi otin nyt vettä mukaan saappaissa. Muutamia tunteja astuttuani jalat heltyivät ja tulivat rakoille; koettelin suojella niitä panemalla sukat kaksinkerroin jalkaani sekä sitomalla ne pitkillä paidasta otetuilla kaistaleilla.
Muutamalla pikku patamalla vaihdoin suolapitoisen veden makeaan. Noudattelin sitten vasenta rantaa ja löysin siellä ilokseni risuista kyhätyn lammastarhan. Tutkin sitä tarkoin, mutta huomasin vain sen, ettei sitä oltu käytetty pitkään aikaan. Sen alapuolella näkyi itse joen uomassa kaivon jälkiä.
Helle ja väsymys ajoivat minut puoli 12 aikaan metsään. Siellä pysähdyin, kokosin ruovon päitä ja ruohoja, jotka leikkelin ja sekotin veteen: tämä oli aamiaiseni.
Iltapäivällä kävelin taas tuntikausia, kunnes 8 aikaan en jaksanut pitemmälle, vaan "leiriydyin" metsään tavanmukaisen tulen ääreen.
Toukokuun 8 p. läksin liikkeelle ennen auringon nousua ja seurasin vasenta rantaa, joka täällä kulki lounaasen. Kummallista ettei ihmisiä näkynyt! Mutta ehkäpä tie kulki metsässä, ja jos jotain matkamiehiä kulki sitä myöten, saatoimme mennä toistemme sivu siitä tietämättä.
Saadakseni asiasta selvän kävin kilometrin levyisen metsän poikki länteen päin. Kun se loppui, avautui uudelleen eteeni kamala, keltainen aavikkomeri, joka nyt minua kauhistutti. Tunnin matkan päässä metsä kapeni, niin että aavikkomeri ulottui aivan joen rantaan.
Täällä kasvoi poppeleja yksitellen ja pitkien matkojen päässä toisistaan. Muutaman poppelin siimekseen minä kaaduin helteen uuvuttamana. Matkalla tähän kohti olin sivuuttanut kokonaista kahdeksan pikku patamaa, joista useimpien vesi kuitenkin oli hieman suolanpitoista.