Luultavasti hän piti minua näkösälle tulleena metsänhaltijana tai jonakin aavikon pahana henkenä, joka oli tänne eksynyt. Hän seisoi kuin kauhistuksen kiinni kytkemänä ja katsoi vain minuun. Tervehdin häntä ystävällisellä "salam alejkum'illa" (rauha olkoon teille)! ja aloin lyhyin piirtein kertoa, kuinka olin sinne tullut. Mutta silloin hän pyörähti kantapäillään ja katosi lähimpään tiheikköön jättäen lampaat oman onnensa varaan.
Hetken perästä hän tuli kuitenkin takaisin vanhemman paimenen kera, joka ei ollut niin kovin arka antautumaan puheisiin kanssani, ja tällekin minä lausuin "salam alejkum'ini". Kerroin heille seikkaperäisesti kohtalomme, ja sanottuani, etten ollut kahdeksaan päivään syönyt ja pyydettyäni leivän muruista he veivät minut lähellä olevaan majaan, joka oli tehty muutamista oksista ja oli tuskin 1,5 m korkea.
Istuuduin repaleiselle huopamatolle ja nuorempi paimen otti esiin puukaukalon, jossa oli tuoretta maissileipää. Kiitin, taitoin palasen ja söin, mutta en ollut syönyt puolta nyrkillistä enempää, kun tunsin itseni aivan kylläiseksi. Sitten he tarjosivat minulle kehlon lampaan maitoa, joka maistui mainiolta. Olivat sitten hetken poissa. Vain kaksi koiraa jäi majalle haukkuen minua hellittämättä.
Pimeän tultua he tulivat kolmannen paimenen kera takaisin majalle, sillä sen lähellä oli tarha, johon lampaat kytkettiin yöksi, suojaan tiikereiltä ja susilta. Makasimme kaikki neljä suuren nuotion vieressä paljaan taivaan alla, eikä minun nyt tarvinnut pelätä kuolevani janoon eikä nälkään.
Jo päivän koittaessa paimenet hävisivät laumoineen. Pikku maja oli kyhätty kummulle metsän rantaan ja puiden välistä oli näköala Khotan-darjan uoman yli. Aivan majan ääreen suikersi joen lahdelma, ja siinä oli kirkasvesinen patama. Saadakseen raikasta kylmää vettä olivat paimenet sitä paitsi kaivaneet kaivon joen uomaan.
Puolenpäivän aikaan he tulivat takaisin laumoineen, joka kuumimman päiväsydämmen ajan lepäsi kaivon ympärillä. Nyt minulla oli tilaisuus tutustua lähemmin isäntiini. Heidän nimensä olivat Jussuf Baj, Togda Baj ja Pasi Ahkun ja paimensivat täällä 170 lammasta ja vuohta sekä 60 lehmää, kaikki erään khotanilaisen "bajn" omia.
Kesät talvet he ovat metsässä eläinten kanssa saaden yksitoikkoisesta työstään vain 20 tengehia (= 12 mk) yhteensä kuukaudessa sekä maissijauhoja leiväksi. Laitumen jossain paikassa loputtua vaeltavat he toiseen ja kyhäävät kuhunkin uuteen paikkaan pienen majan, jollei semmoista jo löydy joltain edelliseltä vuodelta. Viisi päivää he olivat olleet siinä, mistä minä heidät tapasin, mutta kohdakkoin he aikoivat siirtyä parempaan paikkaan. Metsäseutua nimitettiin Buksemiksi ("sankka, takkuinen metsä").
Vaikka heidän elämänsä varmasti oli äärettömän ilotonta ja toinen päivä toisensa lainen näyttivät he kuitenkin iloisilta ja tyytyväisiltä. Togda Baj oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa asui Khotanissa; kysyttyäni miksei hän pitänyt vaimoaan mukanaan metsässä hän vastasi, etteivät tätä tietä joskus kulkevat kiinalaiset antaisi alkuasukasten naisten olla rauhassa, jonka vuoksi he pitivät parempana olla yksin. Kerran tai kahdesti vuodessa hän kuitenkin saattoi käydä kaupungissa vaimoaan tervehtimässä.
Minun saapumiseni oli tosin vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä, mutta vielä he katsoivat minuun aroin katsein ja selvästi pitivät minua epäiltävänä henkilönä. Se seikka että minä puhuin heidän kieltään vaikutti kuitenkin rauhoittavasti ja keskustelu oli aina vireillä.
He elävät yksistään maissileivällä, vedellä ja teellä, jossa oli väkevä pippurin sivumaku. Kahdesti päivään he leipovat ison leivän, joka jaetaan. Suolalla ja vedellä sekoitettuna maissitaikina alustetaan ja muodostetaan pyöreässä puumaljassa litteäksi kakuksi, joka pannaan hiillokseen ja peitetään lämpimällä tuhkalla. Kolmen neljänneksen kuluttua on leipä kypsi ja maistaa oivalliselta. Söin sitä ihastuneena ja he olivat erittäin antelijaita, vaikka olivat kyllä havainneet, ettei minulla ollut pennin pyörähtävää heille antaa.