Saattoiko se olla joku noista kolmesta kauppiaasta, jotka olivat Islamille antaneet vettä ja lainanneet minulle 18 tengehiä. Ei, olivathan he Islamin tavattuaan lähteneet suoraan Buksemiin etsimään minua, ja kuinka he muutoin olisivat löytäneetkään aavikolle jätettyä kameelia?
Olimme kovin ymmällä, mutta emme voineet tehdä asialle mitään. Jos joku, olipa kuka tahansa, oli Näärin löytänyt elävänä ja vienyt sen vesipaikalle ja laitumelle, olisi hän kai, jos rehellinen mies oli, tuonut eläimen meille takaisin. Mutta jos hän oli kameelin ja sen kuorman varastanutkin, ei hän missään tapauksessa olisi mennyt jälkeä jättämättä, ja kaksi tietä hänellä vain oli valittavana, joko pohjoiseen päin Ak-suun tai etelään Khotaniin. Mutta jälkimäiselle taholle paimeneni aina tähystivät. Ainoa mahdollisuus siis oli Ak-sun tie, ja epäilyksemme, että petos oli tässä tehty, eneni jälestä käsin.
Ahmed Mergen oli metsässä nähnyt kameelin jälet ja seurannut niitä. Siten hän oli löytänyt sen nuoren kameelin, joka oli poppelien luona ryöstäytynyt irti ja kulkenut omin päin metsään. Se oli nähtävästi itse löytänyt vettä, ja oleskeltuaan viime päivät metsässä se nyt oli mitä parhaissa voimissa. Ahmed oli töin tuskin onnistunut saamaan sen kiinni. Kahdessatoista päivässä se oli niin arkiutunut, että töytäsi pakoon niinkuin ei olisi ihmistä koskaan nähnyt.
Tibetin matkani, jota ennemmin olin ajatellut, oli nyt mahdotonta, kun olin menettänyt kaikki korkeusmittarit. Varustuksemme olivat nyttemmin ylimalkaan niin kehnot, että meidän täytyi palata Kashgariin asti korvaamaan häviöitä. Vaikka tie Ak-sun kautta on pitempi, valitsimme nyt kuitenkin sen.
Toukokuun 23 p. heräsin klo puoli 4 aamulla äärettömän rajuun länsiburaaniin, joka uhkasi kiskoa puut juuriltaan ja kokonaan tuhosi surkeasti kokoon kuivaneen lehtimajani. Poppelien latvoissa humisi ja vinkui. Tuuheiden puitten rungot taipuivat melkein suorakulmaisiksi ja uhkasivat joka hetki taittua. Ruovot kumartuivat nöyrästi myrskyn hirmuvaltaisen valtikan edessä. Kuivat oksat ruskivat ja paukkuivat pudotessaan puusta alas, ja metsän pimensi läpinäkymätön juoksuhiekkapilvi, jota tuprusi Khotan-darjan tasaista uomaa myöten. Buraani kesti vain puoli tuntia ja sitä seurasi kuten ennen sen alkamista aivan tyyni ilma.
Klo puoli 8 oli karavaani valmiina lähtemään tästä pitkällisestä lepopaikasta, joka kuitenkin minulle oli niin muistorikas ja johon ajatukseni vielä usein kaihomielin ja kiitollisina palaavat. Täällä minä olin uudelleen alkanut elää, jättänyt taakseni hirvittävän aavikon. Täällä olin taas löytänyt ihmisiä, jotka olivat minua ystävällisesti kohdelleet ja parhaimman mukaan vaalineet, ja täällä minä olin tarpeellista ja vahvistavaa lepoa nauttinut kauniissa varjoisassa metsässä.
Paimenet saivat kolmekymmentä tengehiä mieheen ja olivat ylen onnellisia, ja niin läksimme matkoihimme kahdella kameelilla ja kolmella hevosella ja viimeinen kello helähteli taas kimakasti ja kirkkaasti, mutta ei enää kuin hautajaisiin, vaan niinkuin ylösnousemukseen ja toivoon.
11.
VIIMEISET KAMEELIT.
Iltasella pääsimme tuolle pienelle patamalle, joka oli henkeni pelastanut. Siinä seisoivat ruovot kuten ennen ja poppelin runko makasi koholla veden yli, joka oli laskeutunut 11 cm toukokuun 7 p:stä. Patamaila oli kuitenkin entinen muotonsa. Lepäilin sen ääressä tunnin verran osaksi odottaakseni Islamia ja Kasimia, mutta erikseen saadakseni kerran vielä juoda suloista, siunattua vettä. Ahmed Mergen nimitti tuon pikku pataman Khota- verdi- kölliksi, Jumalan antamaksi järveksi.