Kymmenen tuntia ratsastettuamme tulimme metsäseutuun, Kujundehlikiin (jänispaikka), missä oli useita lammaspaimenia. Islam ei ollut tavannut jälkiä metsässä, ja jos niitä olisi ollutkin, oli myrsky kyllä pyyhkinyt ne pois.
Kesäkuun 3 p. meillä ei ollut pitkä matka muhammettilaiseen Ak-sun kaupunkiin, missä länsiturkestanilaisten kauppiasten "aksakal" (valkoparta, päällikkö), Muhammed Emin. otti meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan. Saimme asunnonkin hänen hauskassa ja siistissä talossaan, kun taas kameelit ja hevoset majoitettiin muutamaan naapuritaloon.
Kesäkuun 4 p. Kolmena viimeisenä marssipäivänä oli Ak-tuja, valkoinen kameeli, riutunut, ei ollut tahtonut syödä heinää, vaan välinpitämättömästi pureskellut vehnäleipää. Eilen se kuitenkin kulki pysähtymättä pienen matkan uuden ja vanhan kaupungin välillä; mutta perille päästessään se mylvi kärsivällä äänellä, aivan kuin olisi pelännyt itselleen pahaa tehtävän. Yöllä se ei syönyt mitään. Kun Kasim tänä aamuna surullisen näköisenä kertoi Ak-tujan olevan sairaana, riensin majatalon pihaan. Tapasin sen siellä makaamasta kylellään, polvet koukussa ja kaula oikona. Se hengitti raskaasti, vetäsi vielä muutamia syviä hengenvetoja ja kuoli.
Tämä kameeli se oli pelastanut koko kantamustemme kallisarvoisimmat tavarat. Oli aivan luonnollista, että minä katselin Ak-tujaa, joka niin loistavasti oli täyttänyt paikkansa, säälivin katsein. Jokaisessa pysähdyspaikassa tänne tullessamme olin muistanut sitä taputtaa. Mutta se käänsi pois päänsä ja mylvi äkeissään luullen minun tarttuvan hänen ohjausnuoraansa ja ikäänkuin aavistaen, että minä se olin hänelle kaikki nuo viimeiset kärsimykset tuottanut.
Kun se nyt kuoli mairamjuhlan aamuna, oli karavaanimajalan pihalla äänetöntä ja hiljaista. Oli pyhä päivä, jolloin ei karavaaneja tule eikä lähde ja arkipäivän askareet ovat tauoksissa. Kaikki ovat ulkona. Kadut ja tori vilisevät kirjavia, uusia, loistavia halaatteja. Minne katsookin, pelkkiä hohtovärisiä suippolakkeja ja huikaisevan valkeita turbaaneja. Kaikki kulkijat näyttävät iloisilta. Yksin halvin palvelijakin saa tänään isännältään lahjan "ajd mubarekin", siunatun juhlan kunniaksi, ja minaretin käytävältä kaikuvat selvemmin kuin muulloin "muezzinin" rukoukset Ijankaikkisen kiitokseksi.
Kuinka vastakkaista näille kirjaville kuville ja näille ilosta ja hurmaantumisesta loistaville katseille muhammettilaisten suurimpana juhlapäivänä olikaan näky majatalon äänettömällä pihalla! Yhtä majesteetillisesti ja varmasti kuin "valkonen kameeli" äsken oli vaeltanut murhaavan hiekkameren poikki, Khotan-darjan kuivan joen uoman ja lehtevien metsien läpi, yhtä arvokkaasti se nyt päätti maallisen aavikkomatkansa; kärsimysten, puutteiden ja raskaan työn retken, hirmuvaltaisen ihmisen palveluksessa. Se sortui aavikkomatkan ponnistusten vuoksi keskellä yltäkylläistä laidunta ja vettä.
Sen matkatoveri, nuori Tjong-sarik, sukunsa jättiläinen, läksi soimeltaan ja astui vaistonsa ohjaamana valkoisen kameelin luo tarkkaavin ja kummastunein silmin katsellen sitä. Sitten se palasi rauhallisesti soimelleen ja oivallisella halulla pureskeli viheriätä, mehevää rehua. Se oli viimeinen noista kahdeksasta. Minulla ei ollut sydäntä myödä sitä tietämättä kenen käsiin se joutui; muutoin majalan miehet arvelivat senkin pian menehtyvän kärsimäinsä raskaiden ponnistusten takia. Lahjoitin sen kuitenkin Muhammed Eminille, joka aikoi syöttää sitä koko kesän Tengri-khanin juurella olevilla niityillä.
Viivyimme Ak-sussa kolme päivää, joina panimme kuntoon uuden karavaanin
Kashgariin palausta varten.
Aksakali on jonkunlainen konsuli; kaikissa itä-turkestanilaisissa kaupungeissa on Venäjän alamaisilla semmoinen, kuuluva Kashgarin konsulin piiriin. Ystäväni Muhammed Emin oli parhaita muhammettilaisia mitä olen tavannut, 60-vuotias, valkopartainen, iloinen ja hauska ukko, joka tunsi maan hyvin ja antoi minulle parhaita tietoja. Jo ennen kaupunkiin tuloani oli hän tehnyt minulle suuren palveluksen koettamalla kaikilla etelästä Ak-suun johtavilla teillä tiedustella varasta, jonka jälillä epäilimme kadonneen kameelimme olevan, — kuitenkin menestyksettä. Mutta myöhemmin hän teki minulle vielä yhden hyväntyön: hän läksi kerallani Kashgariin, jonne hän monta kertaa ennen oli matkustanut.
Kashgariin oli neljäkymmentäviisi peninkulmaa; mutta meillä ei ollut kiirettä ja päätimme sen vuoksi lähteä hätiköimättä tälle matkalle. Kesäkuun 7 p. oli kaikki lähtövalmiina. Muhammed Emin oli hankkinut uusia sartilaisia jakhtaneja sekä tarpeelliset ruokavarat: sokeria, teetä, riisiä, vihanneksia, hunajaa y.m., lampaanlihaa oli saatavissa pitkin matkaa.