Puoli 6 aikaan heinäkuun 17 p. oli ilma kirkas ja tyyni, vaikka pienempiä pilviä kokoontui solan kohdalle, jonka itä-rinteiltä eilisen päivän auringon paiste oli lumijoukkoja hieman huventanut.
Tuntia myöhemmin läksimme liikkeelle kymmenen kirgiisin kera, joilla itseään varten oli mukana kaksi hevosta, ruokavaroja ja kirves. Polku kulki kaitaa ja jyrkkää solatietä, jonka pohjassa pieni kirkas puro solisi pyöreäksi tahkoutuneitten gneissi- ja liuskakivipalaisten välissä. Molemmin puolin kohosi usein pystysuorat kallioseinät. Niiden pyöreillä kukkuloilla kameelit ja lampaat söivät nurmikoilla, joita piti kosteina yläpuolelta sulava lumi.
Vielä ylempänä oli mustia kallion huippuja ja lumipeitteisiä harjoja. 9 aikaan peittyi sola toden teolla paksuun pilveen ja sitten satoi lunta koko päivän. Ilma oli sanalla sanoen ylen epäsuotuisa ja kirgiisit pudistelivat päitään.
Vasemmalta näimme kaksi pientä jäätikkökielekettä jyrkkine penkerineen, pieniä loppumoreeneja ja puroja, jotka yhtyivät pääpuroon. Ratsastimme puroa pitkin. Rinne kävi kauhean jyrkäksi. Hevoset seisattuivat usein ja haukkoivat henkeä. Viimeinkin pääsimme itse solan juurelle, josta satoja mutkia tehden ponnistelimme jyrkänteitä ylös. Lunta oli jalan syvältä ja hevoset kompastuivat usein piilossa olevaan soraan.
Viimeinen tienpätkä oli tukalin. Kirgiisien täytyi kantaa kaikkia matkatavaroitamme, vuorotellen he ottivat raskaan taakan selkäänsä. Kutakin kirstua kantoi mies toisen tukiessa alta- ja takaapäin. Hevoset vietiin ylös yksitellen.
Klo 11 aikaan pääsin jalkaisin solan kukkulalle, missä kohoo Pyhän Ullug-artin hautapatsas (masari) — pieni kiviläjä, jota koristi muutama tanko ja riepu. Kirgiisit uskovat pyhimyksen täällä vallitsevan solaa ja ilmoja, kulkijain onnea ja onnettomuutta, ja sen nimi on sen vuoksi alituiseen heidän huulillaan, etenkin pahoissa kohdissa.
Kirgiisien rehkiessä arkkuineen ja tutkiessa länsirinnettä viivyin minä puolitoista tuntia tuolla ylhäällä. Korkeusmittarit ilmoittivat 5,150 m ja lämpömittari näytti -0,6°.
Jos nouseminen oli ollut vaikeata, niin laskeutuessamme me olimme kerrassaan päätämme kaupalla. Kulettuamme vain hieman viettävää rinnettä länteen olimme syvänteen reunalla, jossa oli jylhiä lumesta esiin pistäviä kallion ulkonemia, joiden välitse meidän täytyi kavuta ja laahautua käsin ja jaloin, selällään ja mahallaan.
Lunta oli 2 jalkaa syvältä ja hankeen kirgiisit hakkasivat kirveellä polun, jota myöten hevoset sitten taitavasti laskettiin alas, kukin kahden miehen johdolla. Toinen piti hännästä tarrautuakseen kiinni, jos hevonen lipesi. Ne pääsivät onnellisesti ensimäisestä ja pahimmasta jyrkänteestä alas. Sitten tuli arkkujen vuoro. Pitkiä köysiä sidottiin niihin ja niin saivat ne omalla painollaan liukua lunta pitkin kahden miehen pitäessä köyden päistä ja ohjatessa vauhtia.
Kallioiden juurelta alkoi 35,5° jyrkkä sorarinne, jossa hevoset saivat kulkea itsekseen. Khotan-darjasta tuotu papuri ori lipesi ja vieri muutamia satoja metrejä syvyyteen, selkäranka meni siltä murskaksi ja siihen paikkaansa se kuoli. Ullug-art on hengenvaarallinen ja vertaamatta hankalin sola, minkä yli olen kulkenut.