Matkan varrella poikkesin tervehtimään erästä komissioonia, johon kuului ylempiä englantilaisia ja venäläisiä upseereja ja joka juuri nyt oli Victoria-järvellä vetämässä tarkkaa rajaa Englannin ja Venäjän Pamirin välille. Sieltä läksin paluumatkalle itään päin Kashgariin. Tie kävi kokonaista neljän korkean vuorijonon yli, jotka kohosivat toinen toisensa takaa ja joiden solatkin olivat ylen tukalia. Viimeiseltä laskeutui karavaanini eräänä päivänä syyskuun loppupuolella Jarkent-joen avaraan laaksoon.

Syyskuun 22 p. ratsastimme kahdeksan kylän läpi; niissä oli kussakin vain muutamia taloja, joita ympäröi pellot ja puutarhat, missä saksanpähkinöitä, aprikooseja, persikkoja, omenia, meloneja y.m. viljeltiin. Vastaleikatun viljan tuoksu tekee miellyttävän vaikutuksen matkustajaan, joka on kulkenut hedelmättömiä ylämaita. Jakeja ei ole, ei kameelejakaan, vain lehmiä, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia näkee.

Kaunein kylä on Tong, jonka upeat puutarhat näyttävät ihanilta, paljaiden kallioseinäin vastakohtina. Kylän päällikkö, Hassan Bek, oli hupainen ukko, tavattoman hajamielinen ja haasteli herkeämättä puoliääneen itsekseen. Vähän matkaa loitompana olevassa Kandalakshin kylässä poikkesimme "minbashin" (tuhannen miehen päällikön) luo ja asetuimme levähtämään hänen ulkoparvelleen.

Tästä oli vain pari kilometriä Jarkent-darjalle, jota Tongissa yksinkertaisesti nimitetään "Darjaksi" (joeksi). Kesällä joki on niin tulvillaan, ettei sen yli mitenkään pääse, sen vuoksi vain syksyllä ja keväällä käydään Jarkentissa, jonne mennäkseen ratsumies tarvitsee kolme päivää. Kauppiaita saapuu silloin sinne kaupungista myömään kankaita, sokeria, teetä y.m. Hassan Bek ja hänen miehensä arvelivat, että jo nyt saatoimme päästä joen yli, mutta pyysi meitä odottamaan huomiseen ehtiäkseen järjestää kaikki ylimenoa varten.

Syyskuun 23 p. ratsastimme Jarkent-darjalle. Vuoren seinässä olevat merkit ilmaisivat, että joki nyt oli 3,5 m alempana kuin kesätulvan aikaan, mutta kuitenkin kuului ilmassa kumeata pauhinaa, joka omituisesti kaikui kallioseinissä, kun valtava kymi vieritteli sameita, vihreältä vivahtavia vesiänsä syvässä uomassaan.

Tuon tiemme sulkeneen joen yli oli nyt yritettävä. Rannalla tapasimme kuusi "sutjia" (vesimiestä) väljissä uimahousuissa ja "tulum" (ilmalla täytetty vuohennahka) sidottuna rinnalle. He olivat kyhänneet "salin" (lautan), joka ei näyttänyt varsin tukevalta — tavallinen paari, jota kannatti kaksitoista "tulumia". Hevosilta riisuttiin kuormat. Ensiksi asetettiin lautalle muutamia ruokatavara-arkkuja. Yksi hevosistamme valjastettiin hännästään lautan pitempään puoleen ja muuan sutji ohjasi sen ulos rannasta virran pyöreäksi sorvaamain rantakivien välitse. Toiset pitivät lauttaa kohdallaan kovassa aallokossa.

Kohta ei kuulunut pohjaa hevosen jalkain alla, ja se katosi päätään myöten veteen. Sutji punaisi silloin oikean kätensä sen kaulaan, vaan vasemmalla hän ui ja ohjasi suuntaa. Koko seurue joutui virran vietäviin ja liukui huimaavaa vauhtia sitä pitkin vesimiesten pitkin matkaa uidessa kaikin voimin.

Vastassamme oikealla rannalla oli äkkijyrkkiä kallioita, joita vasten vesijoukot murskautuivat mielettömän raivoisesti; mutta niiden alapuolella oli suvannossa pieni poukama, jossa oli loiva hiekkapohja; sinne nyt hevoset ja vesimiehet varovasti nousivat maihin.

Kilometrin päässä lossipaikan alapuolella joki muodosti mutkan, missä vesijoukko painui vasemmalle rannalle muodostaen kuohuvia putouksia; sen vuoksi piti päästä joen yli ennenkuin virta veti pyörteesen, missä varmasti olisimme ruhjoutuneet palasiksi kallioiden ja kivimöhkäleitten väliin.

Sittenkuin kaikki matkatavarat oli neljässä erässä viety yli, oli minun vuoroni. Olin odottanut kärsimättömästi, mutta kuitenkin likipitäen samanlaisella tunteella kuin poikanen, jonka pitäisi vedessä kylpeä eikä vielä osaa uida. Sillä lautta keikkui pahasti ilmalla täytetyillä nahkoillaan ja varsinkin missä vesimäärät pahimmin kuohuivat, uhkasivat ne kaataa sen joka hetki, olisivatpa tehneetkin sen, jolleivät sutjit olisi pitäneet tasapainoa.