MUUAN HAUDATTU KAUPUNKI.
Toinnuttuani kuumeesta ja saatuani uuden karavaanini kuntoon läksin joulukuun 14 p. 1895 Kashgarista uudelleen matkaan. Karavaanissa oli 6 miestä ja 12 hevosta, ja "karavaanibashina" oli kuten aavikkomatkallakin vanha kokenut Islam Bajni.
Matkani suuntautui lähinnä Khotaniin, ylisen Khotan-darjan varrella olevaan kauppakaupunkiin, jonka lukija jo tuntee kevään vaaralliselta matkalta. Tällä kertaa varoin kuitenkin lähtemästä suoraan itään Itä-Turkestanin hiekka-aavikon poikki, vaan kulin ensin pitkin Jarkent-darjan rantaa etelään päin Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin Jarkentiin ja jatkoin sieltä Kargalikiin Kvenlunin pohjoispuolella; matkaa oli lähes 50 ruotsin peninkulmaa.
Kulimme läpi hedelmällisten, hyvin kasteltujen maa-alueiden — kosteikkojen — mutta suuri aavikkomeri ammotti aivan lähellä pohjoisessa, kun taas Kvenlunin lumipeitteiset harjat kohosivat etelässä.
Tammikuun 5 p. suoritimme viimeisen päivänmarssin, mikä meitä vielä erotti Khotanista. Tie kulki komeata poppelikujaa, joka oli 15 m leveä, ja kastelukanavia ja peltoja sen molemmilla puolilla. Ennen kaupunkiin tuloa ratsastimme suurten kylien halki.
Ambani oli jo aamulla lähettänyt tulkkinsa länsiturkestanilaisten kauppiasten aksakalin seurassa minua vastaan. He saattoivat meidät nyt isoon, kauniisen ja tyynessä ja rauhaisessa kaupungin osassa sijaitsevaan taloon, siistimpään mitä koko maassa olin nähnyt.
Kymmenen päivää viivyin Khotanissa, jonka ambani, Liu Darin, otti minut vastaan todellisen vieraanvaraisesti; joka kerran kun ratsastin sisään tai ulos hänen jamistaan, hän kunnioitti minua kanuunan laukauksella. Kävin usein ja mielelläni Liu Darinin luona ja opin kohta tuntemaan hänessä miehen, joka eurooppalaisenkin käsityksen mukaan oli jalo, rehellinen ja oikeudenpitävä, ja välillämme kehittyi todellinen ystävyys. Hän oli seitsemänkymmenvuotias kookas mies, jolla oli päättävät kasvojenpiirteet, pienet viisaat silmät, harvat valkoiset viikset ja hyvin ohut kankipalmikko.
Khotanissa oleskelu oli kaikin puolin mieluisa, enkä suurin huolehtinut, joskaan en onnistunut saamaan aavikkomatkalla hävinneestä kameelista tietoja, sillä olihan minulla kaikki varustukset mitä tarvitsin. Arkkuni olivat isossa ja komeassa huoneessa, missä iloinen takkavalkea myötäänsä paloi, ja ulkopuolella olevissa tuvissa oleilivat mieheni.
Tammikuun 14 p. 1896 läksin Khotanista pienen oivallisen karavaanin kera, jossa oli neljä miestä ja kolme kameelia. Otin sitä paitsi mukaan kaksi aasia koetellakseni niiden sopivaisuutta pikaiseen aavikkomarssiin. Miehet olivat molemmat oshilaiset Islam Baj ja Kerim Djan sekä kaksi metsästäjää Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka edellisenä vuonna auttoivat meitä aavikko-haaksirikon perästä.
Kokemus tältä kovalta matkalta oli opettanut meidät ottamaan mukaan niin keveät varustukset kuin mahdollista. Sen vuoksi otettiin nyt ainoastaan mikä oli tuiki tarpeellista, yhteensä kolme kevyttä kameelin kantamusta. Jos nyt olisi tullut pakko jättää karavaani oman onnensa nojaan, olisivat häviöt olleet melkoista pienemmät. Suurin osa tavaroitamme ja Kiinan hopeastamme jätettiin aksakalin taloon Khotaniin, johon meidän siis ennemmin tai myöhemmin oli palattava. Ruokavaroja otettiin vain viideksikymmeneksi päiväksi, mutta kun olimme poissa neljä ja puoli kuukautta, täytyi meidän pitkän aikaa pitää hyvänämme mitä maa tarjosi.