Ensimäinen suunnitelmani oli matkustaa erämaan halki itään Kerija-darjalle, joka yhtä rinnan Khotan-darjan kanssa, Kvenlunista lähtien, aavikon poikki virtaa pohjoiseen. Tämän matkan varrella olisin käynyt katsomassa erään vanhan kaupungin raunioita, joista olin kuullut Khotanissa puhuttavan. Paluumatka taas olisi käynyt etelään päin Kerija-darjan uoman ja Kerijan kaupungin kautta takaisin Khotaniin. Kuinka tästä kainosta suunnitelmasta muodostui suuri tutkimusmatka, rikas odottamattomista ja tärkeistä löydöistä, on lukija seuraavasta havaitseva.
Pahin juttu oli, etten ottanut mukaani kiinalaista passiani; sen vuoksi kerran olin joutua pahaan pulaan, mutta tämäkin seikkailu päättyi onnellisesti. Tehdessämme suunnitelmaamme emme osanneet edes uneksia joutuvamme kiinalaisten mandariinien kanssa tekemisiin.
Minun tavaroilleni ja kojeilleni piti olla arkku, kyökkikaluille toinen, ja lisäksi tuli useita kurtjineja sisältäen jauhoja, leipää, riisiä, kuivattuja vihanneksia, makaroonia, kattilan ja kastrulleja, sokeria, teetä, lyhtyjä, kynttilöitä y.m. Lopuksi otimme turkkeja ja suuren vuohennahkasta ommellun makuupussin minua varten, muutamia huopamattoja, kaksi kirvestä, kaksi lapiota sekä aseita ja ampumatarpeita.
Semmoisia ylellisyyslaitoksia kuin telttaa ja sänkyä ei huolittu mukaan. Minä nukuin kuten miehenikin koko tämän matkan kestäessä turkkeihin kääriytyneenä paljaalla maalla, talvisaikaan 22° pakkasessakin. Mutta polttoaineiden puutteessa ei meidän tarvinnut koskaan olla ja kevät lähestyi.
Istuuduin komean ratsukameelini selkään ja kellojen soidessa läksimme matkalle pohjoista kohti. Neljä päivää samosimme autioita seutuja ja hajanaisia metsäpalstoja viimeisille ihmisasunnoille. Tavek-kelin kylässä Khotan-darjan oikealla rannalla annoimme kameelien levätä yhden päivän ja teimme viimeiset matkavalmistukset. Edessämme avautui itään päin ikuinen autio hietikko, mutta nyt vain puoleksi niin leveä kuin se, jonka yli viime vuonna olimme kulkeneet, ja lisäksi paljoa vähemmän vaarallinen. Tiesimme hiekan olevan matalampaa, tiesimme että joka paikassa saattoi kaivaa kaivon pohjaveteen, ja että siellä täällä tapaisimme tamariskin ja poppelin.
Kylästä otimme kaksi opasta, jotka useita kertoja olivat käyneet hietikkoon hautautuneessa kaupungissa haeskelemassa kultaa ja muita kalleuksia ja nyt luvanneet kunniallista palkintoa vastaan saattaa meidät sinne.
Tammikuun 19 p. läksimme joelta ja kulimme suoraan itää kohti hiekkasärkkien välitse. Ensi päivinä ne olivat aivan vähäpätöisiä, vain parin metrin korkuisia, ja harvaa kasvullisuuttakin vielä huomasi. Kolmantena päivänä ne kohosivat 5 ja 10 metrin korkuisiksi.
Kulimme tavallisesti vain viisi tai kuusi tuntia päivässä, jotteivät eläimet rasittuisi. Asetuttuamme yömajalle oli aina samat askareet suoritettavana. Pari miestä ryhtyi heti kaivoa kaivamaan, pari muuta kaivoi esiin tamariskin juuria leirituliksi, Islam laittoi päivälliseni, ja Kerim Djan puuhasi kameelien ja niiden kuormasatuloiden kanssa.
Ensi päivinä tapasimme juotavaksi kelpaavaa vettä 2,41, l,81 ja 1,67 metrin syvältä, sen lämpömäärä vaihteli 0 ja 12° välillä. Maa oli jäässä 22 sentimetriä syvältä. Tämän syvyisessä kaivossa oli vesi aivan yhtä makeaa kuin jokivesi. Omituista kyllä, havaitsimme niin hyvin täällä kuin Jarkent- ja Ugen-darjalla, että kuta lähemmä suurta jokea kaivo kaivettiin, sitä suolapitoisempaa sen vesi oli.
On helppo oppia päättämään, maksaako vaivan kaivoa kaivaa vai ei. Jos lähistössä kasvaa elävä tamariski tai poppeli ja jos maa on pelkkää hiekkaa, joka on kosteata aina pinnan läheisyyteen, saattaa olla varma, että makeaa vettä kumpuaa noin kahden metrin syvältä. Asetuimme yöksi ainoastaan semmoisiin paikkoihin, ja kun päivänmarssi alkoi olla lopussa, lähetettiin aina joku mies etukäteen etsimään edullisinta paikkaa.