Tammikuun 23 p. kohosivat särkät 15 m korkuisiksi. Muutamasta alanteesta tapasimme kaksi poppelia, joiden rungot olivat kuivaneet ja halkeilleet. Oksat olivat kuitenkin vielä elossa ja rupesivat juuri lehtiä tekemään. Sitä iloa ei niille kuitenkaan oltu suotu, sillä kameelit ja aasit söivät ne halulla suuhunsa. Eläimille tämä matka muutoin oli oikea nälkäkuuri, ja onni oli, että kameeleilla juuri oli kiima-aika, jolloin ne syövät vähän, mutta ovat sitä innokkaampia tappelemaan. Parin päivän matkan perästä ne kuitenkin talttuivat ja rauhoittuivat. Puolen päivän tienoossa tulimme notkoon, jossa oli runsaasti "köttekiä", kuollutta metsää. Matalat rungot ja kannot, harmaita ja hauraita kuin lasi, oksat, kuivuuden vääntämiä kuin korkkiruuvit, ja auringon vaalentamat juuret ovat ainoat, mitä on entisajan metsästä jälellä. Se on noudatellut etelästä pohjoiseen menevää notkoa, joka tuiki selvään osoittaa kuivaneen joen, täällä nähtävästi Kerija-darjan uomaa.
Kuten jo edellä olemme havainneet, pyrkivät itä-turkestanilaiset joet yleensä itään päin. Vielä oli kuitenkin jälellä pari elävätä poppelia, viimeiset kuolevasta suvusta, äärimäiset etuvartijat murhaavaa hiekkaa vastaan, ikäänkuin unohtuneina jälelle, kun rannoilla kasvava metsä itse joen kera siirtyi itään päin. Meille tämä kuollut metsän kaistale oli suuriarvoinen, sillä oppaani tiesivät hyvin, että tuo vanha kaupunki, jota he nimittivät Takla-makaniksi, sijaitsi sen itärannalla. Ja kun nyt maa-alasta näimme, että meidän piti olla sitä lähellä, ja kun sitä paitsi löysimme poltettujen saviastiain siruja, pysähdyimme, kaivoimme vettä 2,02 metrin syvyydeltä ja lähetimme oppaat ottamaan rauniopaikasta selkoa.
Sillä välin toiset ottivat yhden kameelin ja palasivat hetkisen perästä tuoden ison kantamuksen polttoaineita kuolleesta metsästä. Illalla sytytimme pari aimo nuotiota, jotka olivatkin hyvään tarpeesen, sillä lämpömäärä tavallisesti laskeutui 15 ja 20 asteesen nollan alapuolelle.
Tammikuun 24 p. jätettiin leiri paikoilleen ja lähdettiin miehissä rauniopaikalle, lapioita ja kirveitä muassa, minä oivallisen kameelini selässä. Meidän ei tarvinnut kauvan kulkea: paikka oli aivan lähellä.
Itä-Turkestanissa näkemistäni rauniopaikoista ei ainoakaan ollut samanlaatuinen kuin se omituinen kaupunki, jonka jäännöksiä meillä tässä oli edessämme. Yleensä näet tässä maassa rauniot ovat muureja ja torneja, tehdyt auringon kuivaamasta tai parhaassa tapauksessa poltetusta savesta. Mutta täällä olivat kaikki talot olleet puisia (poppelista), eikä kivi- tai savitaloista ollut jälkeäkään löydettävissä.
Ainoat mitä oli jälellä olivat muutoin 2-3 metrin korkuiset patsaat, suippoja ylöspäin, tuulen ja hiekan syövyttämiä, halenneita, kovia, mutta siitä huolimatta hauraita kuin lasi ja helposti särkyviä, kun niitä löi.
Semmoisia huonerivejä täällä oli sadottain. Niiden keskenäisestä asemasta ei voi kuitenkaan päättää entisen kaupungin pohjasuunnitelmaa eikä löytää katuja, myymälöitä tai avonaisia paikkoja. Se riippuu siitä, että koko kaupunki, joka sijaitsee laajalla alalla, 3-4 kilometriä poikkimitaten, on hautautunut korkeihin hiekkasärkkiin. Ainoastaan niistä taloista, jotka ovat olleet töyryillä tai särkän laaksoissa, pistää raunioita esiin hiekasta.
Kuivan hiekan kaivaminen on tuskallista työtä. Hiekka vieree alas ja täyttää kuopan uudelleen. Koko särkkä täytyisi siirtää pois, jos mieli nähdä mitä se sisältää, eikä tuo ole ihmisvoimain tehtävissä. Vain buraanit saattavat täällä jotain aikaan saada. Kuitenkin onnistuin tekemään kylliksi löytöjä saadakseni käsityksen tuon vanhan kaupungin yleisestä ulkomuodosta.
Muutamassa talossa olivat seinät patsaiden välissä noin metrin korkeuteen saakka jälellä. Ne olivat kamishipuuta, jota oli lujasti sidottu pieniksi kimpuiksi kaitojen seipäiden viereen ja sivelty ruumensekaisella savikerroksella. Siitä syntyi sitkeä, luja ja kestävä rakennusaine. Sekä ulkoa että sisältä olivat nämä varsin ohuet seinät valkoisiksi rapatut.
Tähän rappaukseen oli mestarin kädellä laadittu useita maalauksia, jotka esittivät jotenkin keveästi puettuja naisia, polvistuneina, kädet liitettyinä kuin rukoukseen, hiukset mustassa solmussa päälaella, kulmakarvat yhteenkasvaneina ja nenän juuressa samanlainen merkki kuin hinduilla tänäkin päivänä.