Edelleen löytyi mustapartaisia mieskuvia, joista ensi silmäyksellä huomasi aarilaisen tyypin, samanlaisissa pukimissa kuin persialaiset meidän päivinämme. Edelleen koiria, hevosia, laineilla kiikkuva laiva — kuva, joka tekee omituisen vaikutuksen täällä keskellä hiekkaerämaata. Lopuksi koristemalleja, ovaalinmuotoisia, joiden jokaisen kehyksessä oli istuvan naisen kuva rukousnauha kädessä, sekä ennen kaikkia lotuskukkia viljalti.
Kaivaessamme näkösälle näitä seiniä löysimme paperipalan, jossa oli hyvin säilyneitä kirjoitusmerkkejä jollain meille tuntemattomalla kielellä. Löysimme myöskin kipsiin kaavaillun ihmisen jalan, luonnollisessa koossa ja yhtä taitavasti tehtynä kuin maalauksetkin.
Kun tämä seinä oli tutkittu, kävimme toisen talon kimppuun. Sen seinän pinta oli hajallaan ja patsaista oli vain muutamia harvoja jälellä. Parissa niissä, muita pitemmissä, oli yläpäässä neliskulmaisia reikiä, jotka samoin kuin muutkin merkit osoittivat, että talo oli ollut kaksinkertainen. Hiekassa, joka tässä kohti oli matalaa, ohjasi sattuma lapioomme 1-2 desimetrin korkuisia kipsikuvioita, joilla oli sileä takapuoli, osoittaen niiden olleen seinäkoristuksia.
Vielä muutamista taloista saatiin pienempiä löytöjä. Niinpä löysimme pitkän, veistellyn puupienan, silkkikoteron, pyörän akselin, joka näytti kuuluneen rukkiin, saviruukun kappaleita, hyvin säilyneen puuvääntiön ja porfyyrikivisen myllynkiven, jonka juokseva vesi kerran oli pannut liikkeesen.
Useimpain särkkien välissä näkyi vielä puutarhain jälkiä. Tavallisten poppelien kantoja oli pitkät rivit osoitteena siitä, että täällä on muinoin ollut varjokkaita lehtikujia. Aprikoosi- ja luumupuillekin oli tämä maa kerran antanut mehua ja ravintoa.
Tämä aavikkohiekkaan hautautunut kaupunki oli siis kerran ollut jonkun joen — Kerija-darjan — rannalla ja sen talojen ja temppelien ohi oli vesi virrannut lukuisia kanavia myöten. Kaupungin lähellä ja joen rannoilla kasvoi silloin komeita metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjan, ja kuumina kesäpäivinä asukkaat nauttivat vilpoista varjoa aprikoosipuiden tuuheiden latvojen alla. Siellä oli löytynyt niin voimakkaita vesipuroja, että ne olivat saattaneet pyörittää raskaita myllynkiviä, silkinviljelys, puutarhanhoito ja teollisuus oli kukoistanut, ja siellä oli elänyt kansa, joka oli maukkaalla ja taiteellisella tavalla ymmärtänyt koristaa kotinsa ja temppelinsä.
Mihin aikaan tämä salaperäinen kaupunki oli ihmisten asuntona? Milloin sen viimeiset aprikoosit kukkivat ja milloin sen poppelien lehdet kellastuivat ainaiseksi? Milloin lakkasi soimasta ijäiseen yöhön tuon puron solina, joka pani myllynkiven liikkeelle, ja milloin asukkaat jättivät nämä talonsa aavikkokuninkaan valtaan?
Mitä kansaa täällä asui, mitä kieltä se puhui, mistä nämä ihmiset tulivat, kuinka kauvan heidän kotiseutunsa kukoisti, ja mihin he menivät huomattuaan, ettei heillä täällä ollut pysyväistä asuinsijaa? Ne ovat kysymyksiä, jotka vielä odottavat vastausta.
Oppaani nimittivät tätä kaupunkia Takla-makaniksi. Sen olemassa olosta ei kellään siihen saakka ollut edes etäistä aavistusta. Kukapa olisi uneksinut, että Gobi-erämaassakin, vieläpä siinä osassa sitä, joka on kolkoin kaikista maapallon erämaista, tavattaisiin suurten kaupunkien raunioita ja kukoistavan sivistyksen jälkiä!
Ja tässä minä nyt seisoin ja ympärilläni oli noiden talojen pirstaleita, missä nyt ainoastaan hiekkamyrsky päivätyötään suorittaa! Seisoin siinä kuin prinssi lumotussa metsässä ja olin herättänyt tuhatvuotisessa levossaan uinuvan kaupungin uuteen elämään.