Mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Samosimme tuntikausia milloin sankkaa poppelimetsää milloin tiheikköä, murrokkoa ja sankkaa kellastunutta kamishikenttää. Joskus meidän taas täytyi kiertää särkkiä, jotka jonkun kerran ulettuivat aina joen rantaan.
Joen kirkas jääpeite suikertaa pohjoista kohti jyrkkiä mutkia tehden; tuon tuostakin se on niin tulvillaan, että näyttää järveltä, jonka vastakkainen ranta katoo sumuun. Monesti kulimme polkujen yli, jotka kohta taas katosivat tiheikköön, näimme lukemattomia metsäsian, jäniksen, ketun, villipetojen, hirven, kesyn lampaan jälkiä, jonkun kerran paljaan ihmisjalankin kuvauman, mutta seutu pysyi äänetönnä ja hiljaisena: ei ääntä kuulunut.
Ihmisten ja lampaiden jälet olivat kaikki suunnatut etelään päin, ja meitä pelotti, että paimenet mahdollisesti tähän vuoden aikaan muuttivat lähemmä Kerijaa ja ettemme tapaisi ihmisiä. Päivänmarssit lähenivät loppuaan, kun kappaleen matkan päässä joesta kulimme kamishikentän poikki, jota kaikkialla ympäröi aarniometsä. Äkkiä kuulimme lampaan määkinää. Suuri lammaslauma oli syömässä kamishikossa. Täällä oli siis varmasti ihmisiäkin. Huusimme ja vihelsimme, mutta vastausta ei kuulunut eikä ketään näkynyt.
Neljä miestä lähetettiin eri tahoille metsään, ja minä odottelin hyvänkin puolituntia kameelien luona ennenkuin Ahmed Mergen palasi paimenen ja hänen vaimonsa kera. Kauhistuneina tulostamme he olivat sydän kintaan peukalossa huippineet vesakkoon ja kätkeytyneet. He tyyntyivät kuitenkin pian ja näyttivät meille tien lähellä olevaan "satmaan" (kamishimajaan), jossa me kaikki olimme yötä. Paimenelta kyseltiin jos jotakin, koko hänen niukanpuolinen tietovarastonsa seudusta tyhjennettiin pohjiaan myöten ja siirrettiin minun päiväkirjaani. Hussein — se oli paimenen nimi — kertoi, että pitkin koko joen rantaa, niin kauvas kuin se ulettui pohjoiseen, oli pitkien välimatkojen päässä toisistaan paimenleirejä ja lammaslaumoja, joita omistivat Kedjan bait. Laumoissa oli 300-2,000 lammasta. Kullakin paimenella oli määrätty metsäalueensa, jonka yli hän ei saanut mennä. Täällä hän eleli ympäri vuoden kuleksien yhdestä metsäseudusta toiseen ja oleksien kymmenestä kahteenkymmeneen päivään kunkin "agilin" (tarhan) tienoilla. Laitumen loputtua yhdessä kohti hän siirtyy toiseen. Ystävämme Husseinin käytettävänä oli enemmän kuin kolmetoista agilia sijaiten kahden päivän matkan päässä toisistaan.
Lauman omistaja asui Kerijassa ja tuli tavallisesti keväisin ja syksyin metsään keritsemään ja lukemaan lampaitaan. Hän toi silloin mukanaan maissijauhoja paimenille ja mitä nämä muutoin tarvitsivat, sillä Hussein itse matkusti vain kerran joka toinen vuosi kaupunkiin, johon siitä kohti, Kotjkor-agilista (Pässitarhasta), missä saavuimme joelle, on vain neljän päivän matka. Alempana joen varrella kuului olevan paimenia, jotka vain kerran eläissään olivat käyneet Kerijassa, tapasimmepa erään 35-vuotiaan miehen, joka ei ollut käynyt siellä koskaan eikä saattanut muodostaa itselleen mitään käsitystä kaupungista eikä basaareista.
Kerija-darjan metsissä kaupungin alapuolella elää noin 150 ihmistä muodostaen oman maailmansa, erillään kaikesta kanssakäymisestä muiden kanssa, loitolla kaikista valtateistä, kaiken esivallan tapaamattomissa ja kuolonäänettömän aavikkomeren ympäröiminä.
Paimenet eivät näe muita ihmisiä kuin lähimpiä naapurejaan ja baita, jotka jonkun kerran kulkevat heidän leiriensä ohi käydäkseen alempana olevilla agileilla. He ovat sen takia puolivillejä ja äärettömän arkoja, syntyneitä ja kasvaneita kun ovat aarniometsän syvyydessä. Ainoa mitä he osaavat on lampaiden hoitaminen ja kaitseminen, niiden keritseminen, hyville laitumille vieminen, nuorien puiden ja oksien kassaroiminen niille, niiden lypsäminen, vuohien vieroittaminen aikanaan emistään. Vielä he osaavat paistaa maissileipää, laittaa satmoja, kaivaa kaivoja, kun joki kuivuu tai he ovat loitolla siitä, ynnä muita yksinkertaisia taitoja. "Ketme" (lapio) ja "balta" (kirves) ovat sen vuoksi heidän tärkeimmät työkalunsa. Viimeksi mainittua he kantavat aina selässään kuvevyöhön pistettynä.
Hussein jatkoi sitten kulkuaan etelään, me pohjoiseen erästä uomaa pitkin, jonka joki oli hylännyt viisitoista vuotta sitten etsiäkseen kolmea kilometriä etempänä idässä uuden, jota se noudattaa puolentoista päivän matkan. Tämäkin joki osoittaa siis taipuvaisuutta siirtymään itään päin.
Tammikuun 28 päivän iltana tapasimme Kurruk-akinin (Kuivan uoman) luona taas paimenia. Niitä oli kolme ja heillä oli paimennettavana 400 lampaan suuruinen lauma. Heiltäkin urkittiin tiedot tuiki tarkkaan. Levättyämme päivän matkasimme taas yhä etemmä pohjoiseen, kerallamme opas, joka ohjasi meitä metsien läpi. Usein ratsastimme mahtavissa, sankoissa aarniometsissä, missä kameelien oli tukala selviytyä tiheiköstä ja minun tarkasti pidettävä varani, etteivät riippuvat oksat saaneet kiskaista minua maahan.
Helmikuun 1 p. joki alkoi osoittaa yhä huomattavampaa taipuvaisuutta kääntymään koilliseen. Mietiskelin jo lähteä kulkemaan poikki koko tämän osan Gobi-erämaata etelästä pohjoiseen ja koettaa pyrkiä Tarimille, suurelle lännestä itään juoksevalle joelle, jonka muodostaa Kashgar- ja Jarkent-darjan yhteenjuoksu ja johon etelästä vielä liittyy Khotan- ja Tjertjen-darja. Kerija-darja sitä vastoin, se joki, jota nyt noudattelimme etelästä, ei ulotu Tarimille asti, vaan kuivuu hiekkaan. Hieman levottomuutta tuntien tarkastelimme sen vuoksi sen kääntymistä oikeaan, mikä ehkä kävisi yhä jyrkemmäksi kuta etemmä tulimme. Kukaties joki lopulta, yhtä rinnan Tarimin kanssa, kääntyikin Lop-noriin päin. Kukin uusi päivänmatka tuli yhä jännittävämmäksi. Onnistuisiko matka vai täytyisikö meidän palata samaa tietä takaisin?