Se kammoo metsää eikä mene koskaan vesakkoon, missä näköala on ahdas ja missä se ei kylliksi nopeasti voisi pelastua, jos kimppuun käytäisiin. Se rakastaa hietikon avoimia lakeuksia.
Helmikuun 9 p. havaitsimme ensi kerran sen olevan lähitienoilla, kun löysimme villatukon pensaasta. Vaan jo seuraavana päivänä kulimme kuivassa joen uomassa paikan ohi, missä oli paljon tuoreita jälkiä ja lantaa. Metsämiehet tästä entistä enemmän innostuivat, tekivät pitkiä mutkia hietikolle, mutta palasivat pian nähtyään koko karjan, seitsemän otusta, otaltavan aavikolle.
Helmikuun 11 p. samosimme seudun läpi, missä joen uomaa oli yhä vaikeampi erottaa, metsä vähitellen loppui, tamariskit kävivät yhä harvinaisemmiksi ja hiekka yhä korkeammaksi, kuitenkaan tuottamatta meille mitään vaikeuksia. Vielä kasvoi siellä täällä pitkin entistä, nyt hiekan valtaamaa uomaa joku yksinäinen poppeli. Mutta tiheään oli hietikossa ijäkkäitä kantoja, hauraita kuin lasi, osoittaen uraa, mitä joki oli noudatellut silloin, kun se vielä jollain menestyksellä taisteli hiekkaa vastaan.
Semmoista maata kulimme enimmäkseen koko päivät, ja kameelin jälet olivat niin tavallisia, ettemme niistä välittäneet enää mitään.
Niin olimme eräänä iltapäivänä juuri päässeet seutuun, missä vanha uoma oli selvemmin huomattavissa ja tamariskeja lukuisemmin kuin ennen. Silloin Kasim, joka aina pyssy olalla kulki edellä etsien parhaita kulkupaikkoja, pysähtyi äkkiä kuin salaman iskemänä, kyyristyi kokoon kuin kissa, viittasi meitä pysähtymään ja hiipi sitten kuin pantteri kuulumattomasti tamariskin juurelle.
Näimme nyt kaikki karjan noin kahden sadan askeleen päässä. Minulla oli kuten aina tähystin käsillä ja saatoin sen vuoksi varsin hyvin seurata koko metsästystä. Kasimilla oli aseenaan piilukkoinen pyssy, Islamilla, joka seurasi häntä, oli venäläinen Berdankivääri.
Kun Kasimin laukaus pamahti, säpsähtivät kameelit, silmäsivät pari sekuntia vaaralliselle taholle, pyörähtivät ympäri ja läksivät juoksemaan pohjoista kohti, ei kuitenkaan erikoisen nopeaan, kun luultavasti eivät olleet vielä tointuneet hämmästyksestään tai saaneet selville mistä oli kysymys.
Sekin kameeli, jota Kasim oli ampunut, juoksi hölkytellen, raskaasti ja hitaasti, niin että me neliä ajaen tapasimme sen juuri kun se oli kaatunut. Se oli vielä elossa, mutta kerran puukolla sivallettua kaulaan loppui siltä kärsimykset.
Oli sinä iltana tarinoimista ja touhua! Olimmehan melkein luopuneet toivosta saada edes nähdä villiä kameelia, ja tuossa se nyt maata mojotti — olin vähällä sanoa — ilmi elävänä edessämme!
Nyt tarkastettiin otusta puolelta ja toiselta. Se havaittiin olevan noin kaksitoista vuotias uros, saman kokoinen kuin meidän kesyt. Mutta villa oli, lukuunottamatta kaulan alapuolta, niskaa, päälakea, kyttyröitä ja lapojen ulkopuolia, lyhyttä, ja meidän kameeleihimme verraten se sen vuoksi näytti paljaanlaiselta.