Kyttyrät olivat pienemmät ja näyttivät säännöllisiltä, suoraan pystyssä olevilta kartioilta, kun taas kesyn kameelin kyttyrät sen työn ja runsaamman rasvanmuodostumisen takia ovat vinossa. Väri vivahti hieman punasen ruskeaan ja oli vähän vaaleampi kuin kesyjen. Villa oli erinomaisen hienoa, pehmoista ja tasaista.
Mutta nyt ei ollut aikaa hukattavana. Aurinko laski yhä enemmän ja iltakylmä alkoi tuntua. "Meidän täytyy korjata nahka", selitin minä. Mutta Islam huomautti aivan oikein, että siitä tulisi vielä yksi kameelin kuorma, ja juuri nyt piti eläimet olla niin keveästi kuormitetut kuin mahdollista, koska edessämme oli hiekkameri ja vettä piti ottaa mukaan. Kun siinä tuokio oltiin kahden vaiheella, ratkaisi Kasim, joka otuksen oli ampunut, asian sanoen, että mukaan se nahka on otettava, vaikka hän itse sitä kantamaan selviäisi.
Nyt jaettiin taas työt. Islam ja Ahmed nylkivät kameelia, Kasim kaivoi sopivimmalle paikalle lähistöön kaivon, Kerim Djan laittoi leirin ja ruokki kameeleja, joita tänä yönä pidettiin kytkettyinä, jotteivät pääsisi heimolaisiaan etsimään. Minä laitoin itse illalliseni, tein kuten tavallisesti muistiinpanoja ja piirsin päivän matkasuunnan.
Myöhään illalla olivat kaikki taas koolla tulen ympärillä. Vuota oli niin raskas, että kolmen miehen oli vaikea kiskoa sitä leirille; pää ja jalat olivat kuitenkin vielä nylkemättä. Työtä jatkettiin sitte tulen ääressä, mutta monta tuntia kului ennenkuin koko vuodan saattoi levittää maahan. Sen päälle ripoteltiin nyt lämmintä hiekkaa, jota monta kertaa yössä muutettiin ja joka imi vuodasta kosteuden, niin että se tuli melkoista keveämmäksi.
Kaivon kaivanta sitä vastoin antoi vähemmän ilahduttavan tuloksen. Kasim kaivoi hellittämättä, mutta vielä 3,20 m syvällä oli hiekka niin heikosti kosteata, että hän luopui koko hommasta.
Päätimme sen vuoksi viipyä paikalla koko seuraavan päivän, sillä kokemus oli meille opettanut, että hukkaan joutuu, jos urkenee liian loitos hietikolle ilman vettä. Olimme nyt yhtä mieltä siitä, ettemme mene kauvemma kuin että paluumatka vesivaraston puolesta aina on turvattu. Jos vesi jossain paikassa tykkänään loppui, aijoimme kääntyä takaisin, vaikkakin tuntui kiusalliselta ajatellakkin palaamista samaa tietä.
Ei lähtenyt apua, vaikka kuinka koetimme 12:nnen p:n aamuna etsiä lupaavampaa kaivon paikkaa. Kasim jatkoi sen vuoksi uljaasti alkamansa kaivon kaivamista ja 4,16 m syvästä alkoi vettä todellakin kihota. Kaivon pohjaan oli tikapuut, ja vettä, jota nyt verkalleen tihkui kahden savikerroksen välisestä hiekkakerroksesta, nostettiin sangossa ylös.
Ensin saivat kameelit ja aasit juoda minkä jaksoivat. Sitten täytettiin päivän kuluessa neljä vuohennahkaa, ja helmikuun 13 p. saatoimme taas lähteä keveällä sydämmellä. Kameelin vuota oli lämpimällä hiekalla käsiteltynä käynyt niin keveäksi, että yksi aasi, joka kyllä aina jäi jälkeen, saattoi kantaa sitä.
Kuolleen metsän halki ja yksinäisten kuivaneiden poppelien ohi kulimme siis edelleen pohjoista kohti pienehköjen hiekkasärkkien yli. Vielä puolen päivänmatkaa saatoimme selvästi erottaa vanhan joen uoman, johon vettä ei nyt enää ulottunut. Hiekkasärkät kävivät kuitenkin korkeammiksi, 4:stä 6:teen ja 8:aan metriin, metsä harveni yhä, ja idässä ja lännessä oli aivan lähellä korkea hietikko, jonka särkät kohosivat kuin vuoren harjut.
Kohta sen perästä, kun olimme lähteneet selvältä virran uomalta, näimme vasemmalla kädellä osaksi syömässä osaksi lepäämässä karjan, jossa oli kuusi kameelia: iso uros ja kaksi poikasta, muut naaraita. Ihmeellistä kyllä pääsimme niitä miltei 200 askeleen päähän sekä voimme tarkoin nähdä eläimet ja niiden kaikki liikkeet, sitä paremmin, kun aurinko oli korkealla ja ilma oli kirkas. Iso uros makasi rauhallisena poppelin juurella; toiset seisoivat katsellen meitä sangen tarkkaavasti ja kummastuneina, mutta ollenkaan aikomatta meitä paeta.