Helmikuun 14 i.p. kulimme pitkän matkan. Hiekka kävi hieman korkeammaksi, elävät poppelit ja tamariskit yhä harvinaisemmiksi, mutta kuollutta metsää näkyi pitkin päivää niinkuin ennenkin. Välistä oli kovia, valkosia kantoja niin tiheässä kuin hautapatsaita kirkkomaalla, ja me risteilimme hitaasti niiden välitse. Kun kameelien kuormat niitä raapasivat, menivät ne rikki helisten kuin lasi.
Matkamme etenee verkalleen pohjoista kohti. Joka päivä lasketaan suoritettu matka tarkoin ja joka ilta se matka, jonka otaksutaan vielä eroittavan meidät Tarimista, jonka rannalle ikävöimme vaaralliselta aavikolta. Aamupuolella hiekka oli matalampi kuin eilen, ja kärsimättöminä tähystelimme pohjoiselta taivaanrannalta Tarimin äärimäisiä metsiä.
Muuan keidas, jossa kasvoi 70 tuoresta poppelia, houkutteli meitä levähtämään, mutta kun Ahmed metsästäjä täällä löysi pantterin jälet ja selitti, ettei tämä eläin arvatenkaan etäänny veden tienoilta päivää kauemma, jatkoimme matkaa, sillä ei pantteri tietenkään ollut etelästä, Kerija-darjasta, tullut.
Hiekkasärkät kuitenkin kohosivat taas 15 m korkuisiksi, maisema oli kuollutta kuten tavallisesti ja vain pari kertaa näimme villin kameelin lantaa. Kun alkoi hämärtää, asetuimme yksinäisen poppelin ympärille, jonka oksia kameelit riipivät. Aasit elivät tällä osalla aavikkomatkaa enimmäkseen villin kameelin lannasta.
Oli liian myöhäistä ruveta kaivoa kaivamaan, mutta vuohennahkassa oli meillä vielä hieman vettä. Polttoaineita oli, ja kohta istumme pakinoiden iloisesti loimuavan roihun ympärillä sinisen mustan taivaan alla, missä tähdet säkenöivät. Miehet ovat mainiolla tuulella ja toivovat parasta huomiselta päivältä. Kerim Djan vaalii viittä eläintämme, Ahmed ja Kasim ovat lähistöstä keränneet kuivia juuria ja oksia, Islam istuu kyykistyneenä hämmenellen kapustalla pataa, missä riisivanukas sipulin, rusinan ja porkkanan kera porisee kameelin kyttyröistä saadussa rasvassa. Itse makaan minä suin päin matollani piippu hampaissa ja kirjoitan tulen valossa päiväkirjaani.
Yit'ympärillämme häämöttävät hiekkasärkkien korkeat harjat. Poppeli, tulen kirkkaasti valaisemana, seisoo tuossa yksinäisenä ja hylättynä, ja tähdet näyttävät katselevan meitä terävin katsein, ikäänkuin ihmetellen, olemmeko joitain muinaisten kaupunkien asukkaita, jotka ovat nousseet uuteen elämään.
Parin poppelin luona pysähdyimme, koska maa siinä lupasi vettä. Sitä rupesi tulemaan 1,63 m syvällä. Löytö oli sitä tervetulleempi kuin eilen olimme lopettaneet varastossa olleen vetemme.
Helmikuun 18 p. Vettä oli tihkunut niin hitaasti, että olimme saaneet vain yhden "tulumin" (vuohennahkan) täyteen, kun läksimme matkaan aamulla. Maa-ala kävi yhä pahemmaksi. Muuan davani oli hyvinkin 40 m korkea. Nousimme verkalleen noille kasaantuneille särkille ja yllätimme lopultakin korkeimman kohdan. Täältä kuitenkin tuskin saattoi havaita pohjoista taivaanrantaa äärettömän kaukaa. Yltyleensä oli hietikko hedelmätöntä ja näytti Takla-makanin länsiosan kaltaiselta.
Sopivalla paikalla levähdimme ja kaivoimme kaivon. 1,5 m kaivettua
kostui hiekka, mutta niin kovin vähän, että herkesimme kaivamasta.
Vuohennahkassa säilytetty vesi ei riittänyt kuin illaksi ja aamuksi.
Kameelit olivat nälissään ja saivat syödä kuormasatulainsa sisällyksen.
Rohkeuttamme piti oiva lailla vireillä se seikka, että päivän kuluessa olimme kahdesti tavanneet ketun jälet; se oli käynyt kurkistamassa aavikolle ja sitten palannut suoraan pohjoiseen. Mitä ihmeitä sillä oli täällä tekemistä? Oliko se jäniksiä etsimässä? Luultavasti, mutta olisihan sen pitänyt löytää niitä lähempääkin. Korpin olimme myös nähneet matkalla samaan ilmansuuntaan. Ahmed oli siinä uskossa, että se oli ollut haistamassa ammuttuja kameeleja ja nyt oli paluumatkalla Tarimiin kulettaakseen muitakin tuttaviaan herkkujen ääreen. Ehkä, mutta viime päivinä oli tuuli käynyt pohjoisesta.