Niin, lopussa oli nyt vesi eikä kaivosta lähtenyt uutta. Odottiko meitä taas yhtä hirveä aavikko ja yhtä kamala kohtalo kuin Länsi-Takla-makanissa? Ei, tällä kertaa me aijoimme olla viisaita. Neuvottelimme ja päätimme uskaltaa vielä yhden päivänmarssin pohjoiseen. Eihän kettu ollut urennut kovin kauvas Tarimista; mutta viekas veitikka se on, vaarallinen lietsari, emmekä me antaisi sen itseämme nenästä vetää.
Jollemme huomenna löydä vettä, palaamme 27:nen leiripaikan kaivolle.
Helmikuun 19 p. särkät olivat 8-10 metrin korkuisia. Muutaman paljaan davanin harjalta näimme viimeinkin loitolla aivan pienen kamishikentän; siellä levähdimme kameelien vuoksi, jotka pistelivät yöllä poskeensa sen vähän mitä löytyi. Kaivosta herui vettä 1,57 metrin syvältä, mutta se oli kitkerän suolaista, niin etteivät eläimetkään juoneet sitä.
Ahmed oli aivan levollinen, hän näet oli tehnyt saman havainnon kuin minä, että jokien lähellä kaivovesi aina on suolapitoista. Minä olin kaikissa tapauksissa saanut sopivan nimipäivälahjan, sillä nyt tiesimme Tarimin varmasti olevan lähellä. Illalla täytimme kuitenkin muutamia astioita vedellä ja sulatimme aamulla sen jäätä, jolloin melkoinen määrä suolapitoisuutta hävisi. Mutta vaivoin vain saatoimme niellä muutamia siemauksia sitä teeksi keitettynä.
Repo oli tehnyt meille vain yhden päivän "jutkosen". Hiekkasärkät alenivat jo aamupäivällä 5:n ja 2:n metrin korkuisiksi. Niitä oli yhä harvemmassa, vain paikka paikoin tasaisella kovalla maalla. Tamariskeja ja poppeleja kasvoi taas harvassa ja viimein näimme etäältä Tarimin mustan metsäviivan.
Mikä ihana näky! Ei vaaroja mitään enää! Nyt alkoi näkyä tavallisia selviä merkkejä: kaisloja, metsäsian jälkiä, ratsastajan jälkiä, arvatenkin jonkun metsästäjän, joka vastikään oli ajanut tiemme poikki, sekä paljasjalkaisen miehen, luultavasti jonkun paimenen askeleita. Merkillisimmät jälet, mitä näimme, olivat kuitenkin villin kameelin. Ehkäpä, kun asiata tarkemmin miettii, nämä eläimet elävätkin Tarimin itäpuolella olevassa kaistaleessa, pitkin koko sen alista juoksua? En sitä tiedä.
Maa kävi tasaisemmaksi, avonaisemmaksi, kasvullisuus yhä lisääntyi, ja hiekkasärkkiä oli yhä harvemmassa. Menimme sitten kuivan, itään päin kulkevan joen uoman yli; se oli luultavasti joku tulvahaara Tarimista. Sen pohjalla oli vielä jäätynyt lammikko, jolle johti äsken polettu polku. Meidän olisi ollut pysähdyttävä tähän, mutta jatkoimme, kun pidimme varmana, että pääjoelle oli vain jonkun tunnin matka.
Metsä tiheni, mutta siellä täällä oli aukeamia. Meitä ihmetytti, että kaikki lampaanpolut menivät itään ja länteen, samoin kuin muuan suurempikin tie, jolla oli arban pyörien merkkejä. Tuntikausia kulimme pohjoiseen. Kaikki oli äänetöntä, ei mitään elämää näkynyt. Hämärä oli käsissä, mutta me kulimme vain suoraan eteenpäin. Tuli pimeä, mutta turhaan etsimme jokea, kunnes iltamyöhällä ihan takerruimme läpipääsemättömään metsätiheikköön.
Väsyneinä leiriydyimme hylätyn lammastarhan luo, jonka aidan käytimme polttoaineiksi. Mutta nyt olimme jo toista iltaa vedettä ja jano vaivasi meitä. Miehet tutkivat tiheikköä joka taholta, mutta menestyksettä, ja lopulta päätimme lykätä etsimisen seuraavaan aamuun päivänkoittoon.
Tarim näytti meitä pakenevan. Koko päivänä emme tavanneet vettä, mutta näimme kyllä joka suuntaan lukemattomia ihmisten ja hevosten jälkiä. Joskus mentiin synkkien aarniometsien halki, missä minun täytyi sauvan avulla taivutella syrjään oksia, jotka uhkasivat repiä kasvojani, toisinaan taas hyötysäin kamishiarojen, tai taas kuivien erämaiden läpi, joissa oli harvassa mättäitä ja aavikkokasveja.