Monia vaikeuksia oli kyllä tuuman toteuttamista ehkäisemässä. Khotanissa en ollut tullut ajatelleeksikaan tämän suunnattoman, 200 ruotsin peninkulmaa pitkän mutkan tekemistä, jonka vuoksi olimme varustautuneet vain viidenkymmenen päivän marssille. Pahinta oli, etten ollut ottanut mukaani ainoatakaan Lop-norin karttaa ja että iso Kiinan passini virui Khotanissa.
Sen ambani oli kuitenkin onneksi antanut minulle pienen paikallispassin, joka oli voimassa Khotanin maakunnassa; tätä paperia olin silloin pitänyt arvottomana, aijoimmehan näet kulkea vain aavikon poikki, mutta sittenkin se osoittautui verrattomaksi. Näihin puutteihin verraten oli vain pikku seikkoja se, että meillä oli mukanamme vain talvivaatteita ja huovikkaita ja että piirustus- ja kirjoituskirjani, teräskynäni, tee ja tupakka alkoivat olla lopussa.
Mutta hätä keinon keksii. Suuren venäläisen matkustelijan Prshevalskijn Lop-norin kartan minä osasin ulkoa. Välttäisin joutumista tekemisiin kiinalaisten mandariinien kanssa, joille saattaisi juohtua mieleen kysyä multa passia. Keveitä kesäpukuja voimme itse ommella Koriassa, mistä saisimme nahkasaappaitakin basaarista. Shah-jarissa oli saatavana vain huonoa paperia, mutta olivathan siihenkin tehdyt muistiinpanot ja luonnokset siitä huolimatta yhtä tärkeät.
"Kok-tjajta" eli viheriätä teetä oli myös saatavissa, ja kiinalaista tupakkaa, joka on tuhrittu öljyllä ja muutamalla Kiinan vuorelta tuodulla savella, joka muka antaa sille erikoisen maun, saattoi hätätilassa nauttia kiinalaisesta vesipiipusta. Vehnäjauhoja, riisiä, leipää, munia ja sokeria hankki Islam, kameelien kuormasatulat korjattiin, ja pari päivää levättyämme Shah-jarissa tunsimme kykenevämme uudelle matkalle.
26 p. läksimme Shah-jarista kolmella kameelilla; miehiä oli neljä. Kaupungin tiluksilta tullaan laajoille aroille, missä karjoja ja paimenia on suuret joukot. Aluksi menimme kaakkoon päin ja lähestyimme sitten Tarimia, jota täällä nimitetään Ugen-darjaksi; mutta sitten kävi matkamme useita päiviä melkein suoraan itään.
Aina Atjik-darjasta lähtien olimme joka päivä nähneet villihanhia suuret joukot, mutta helmikuun 28 p:nä niitä oli leirimme, Tuppe-teshdin aukealla aholla olevan hylätyn satman luona enemmän kuin tavallisesti. Joka kolmas tai neljäs minuutti lentää huristi ohitsemme suoraan itää kohti parvi, jossa niitä oli kolmekymmentä tai viisikymmentä kappaletta, luultavasti Lop-nor matkan määränä.
Ne ovat ihailtavia nuo villihanhet, jotka tuntevat maan maantiedon yhtä hyvin kuin niillä olisi oivallisimmat kartat ja kompassit käytettävänä. Ne lensivät aina rivissä ja noudattivat samaa linjaa, huristivat samojen poppelien ohi ja samaan suuntaan. Kuullessaan loitolta niiden kirkunan tiesi tarkoilleen, minkä puun haaran kohdalta jonon johtaja tulisi näkyviin.
Niiden paikan tunto on kerrassaan hämmästyttävä. Niillä on varmaankin pitkin matkaa matkan merkkejä. Kauan ennen maahan laskeutumistaan ne jo painuvat alemmaksi, ne kun älyävät, ettei leiripaikka ole kaukana. Kerran vuoteen ne tekevät matkan Intiasta Siperiaan edes takaisin, matkan, johon ihmiseltä kuluisi vuosi ja hänelle maksaisi paljon vaivaa.
Kovin hauskaa olisi tutkia villihanhen ja muiden muuttolintujen suuria valtateitä, ja näitä teitä osoittava kartta olisi erinomaisen mieltäkiinnittävä.
Yhteisellä nimellä nimitetään koko sitä seutua, jonka läpi nyt matkasimme, Ugeniksi. Mutta kullakin "satmalla" ympärillä olevine metsineen ja laitumineen on erikoinen nimensä.