Korlassa lisäsimme karavaania kahdella hevosella, täytimme taas ruokavara-arkut ja tapasimme kaksi oivallista opasta, jotka veivät meidät Tikkenlikiin, pieneen kylään sillä paikalla, missä Kontje-darja laskee pieneen Maltakjärveen.
Hilpein mielin läksimme maaliskuun 31 p. Tikkenlikistä ja kulimme suoraan itään. Seuralaisinani olivat Islam Baj, Kerim Djan ja kaksi seutuun hyvin perehtynyttä miestä. Jo Tikkenlikissä olivat nämä kertoneet loitolla idässä löytyvän kokonaisen ketjun järviä.
Olimme nyt täällä keskellä jokien ja järvien sekasotkua. Huomattavimmat näistä joista olivat Tarim ja sen syrjäjoki Kontje sekä Hek, Kontjen jatko etelään päin. Hek juoksee pohjoisesta etelään läpi kokonaisen sarjan pieniä, pitkälle ulottuvia järviä. Vanhempien kiinalaisten karttojen mukaan ne ovat Lop-norin jäännöksiä, jonka vesi kerran peitti suuria maa-alueita, mitkä nyt suurimmaksi osaksi ovat erämaana.
Kovin olin hyvilläni, kun huhtikuun 4 p. kolme päivää noudateltuamme Hekin vasenta rantaa havaitsimme sen laskevan pitkään järven suikaleesen, jonka itäistä rantaa noudattelimme vielä kolme päivää.
Järvi on nyt melkein yltäänsä kamishikkona, mutta muutamia vuosia takaperin olivat lopilaiset vielä kalastelleet siellä. Järven eri osille he ovat antaneet eri nimet ja jakavat sen neljään selkään. Todellisesti se on vain yhtä järveä, jota pitkät niemet muutamin paikoin halkovat.
Tämä pitkähkö järvi on epäilemättä entisen Lop-norin jäännöksiä. Sen etelä-osasta lähtee taas Hek tehden mitä hurjimpia mutkia ja kiemuroita etelään päin. Sitten joki muodostaa taas ketjun pienempiä järventapaisia. Shirge-tjapganin luona se yhtyy Tarimiin. Vain yhdeksän vuotta sitten koko tämän järviketjun täyttivät vedellä Tarimista tulevat haarajoet. Ennen se oli aavikkona. Mutta silloinkin olivat olemassa kaikki nuo järven pohjat ja joen uomat, joiden syvimmissä osissa oli suolalammikoita, mistä villit kameelit joivat.
Huhtikuun 4 p. keksimme sen osan vanhaa Lop-noria, jota erään lopmiehen mukaan nimitetään Avullu-kölliksi, ja noudattelimme sitten sen itärantaa kolme päivää. Maa-ala oli pitkin matkaa erittäin vaikea: 10-15 metrin korkuiset hiekkasärkät kohosivat tavallisesti suoraan veden rannasta.
Missä hiekka siellä täällä pysytteli vähän etäämpänä, kasvoi rannalla poppelimetsää, ja missä taas hiekkasärkät olivat matalia, siellä oli sijassa tamariskeja, kaikki komeillen valtavan kartion huipulla, jonka kehän kasvin omat juuret muodostivat. Näitä tamariskikartioita oli usein niin tiheässä, että me samosimme todellisissa labyrinteissä ja tuon tuostakin pidimme parempana tehdä pieniä mutkia hiekka-aavikolle.
Järvet kasvoivat niin korkeata ruovokkoa, että ainoastaan korkeimmilta hiekkasärkiltä näki avoveden niiden keskestä. Muutamia kertoja koetimme tunkeutua matalamman tai aivan kuivaneen ruovokon läpi, vaikka se oli kaksi kertaa kameelin korkuista ja yhtä tiivistä kuin alkuasukkaiden mökkien seinissä.
Yksi oppaistamme kulki silloin etumaisena ja tutki maata. Sitten miehet taluttivat kameeleita, jotka suurilla, raskailla ruumiillaan väänsivät ruokoja syrjään ja polkivat niitä jalkainsa alle, niin että ruski ja paukkui. Tuntui kuin olisi kadottu pimeään käytävään ja oltiin iloisia päästessämme ulos ja saadessamme vapaasti silmätä yli koko alueen.