Marssiessaan tämän sankan kamishimetsän poikki kameelit uupuivat niin, että meidän täytyi suoda niille lepopäivä, huhtikuun 6 p. Asetuimme leiriin kuten tavallisesti paljaan taivaan alle korkealle hiekkasärkälle, missä joukko ijäkkäitä poppeleja, juuri helottaen tuoreimmassa kevätpuvussaan, levitti varjoa hiekalle.
Enemmän kuin mikään muu vaivasivat meitä näinä tyyninä päivinä hyttyset. Ratsastaessamme ajoi meitä takaa kokonainen pilvenpatsas näitä vastenmielisiä hyönteisiä. Mutta asetuttuamme leiriin ja auringon laskettua ne olivat pahemmat kuin koskaan. Niitä surisi ympärillämme miljardittain laumassaan, yhtä ujostelematta kuin olisimme tulleet varta vasten tarjoomaan heille illallista. Kirjoittaminen on melkein mahdotonta, kun tuhat otusta tähtää pistimiään käteeni ja toisen käden taukoomatta täytyy huiskuttaa niitä vaaterievulla poikemmas. On kaikkea muuta kuin hauskaa helteessä ympäröidä majapaikkaansa nuotioilla, joiden savu on aivan tukehduttaa sisässäolijan.
Kara-köllissä keksimme kuitenkin keinon päästäksemme kokonaan hyttysiltä rauhaan. Auringon laskiessa pistimme viimevuotisen kuivan ruohon tuleen, tuli levisi kuin preeriapalo yli suuren osan järveä, ja savu laskeutui keveäksi verhoksi leirimme ympärille. Minä viruin valveilla puoleen yöhön nauttien komeiden liekkien raivosta ja kostonhimoisesta ajatuksesta, että saipa nyt lukematon hyttysparvi nokena lentää maailman ääreen.
Öisin täytyi minun muutoin suojellakseni poloista nahkaani käyttää muuatta vähemmän mieluisaa puolustuskeinoa: voitelin käteni ja kasvoni tupakkaöljyllä. Ja mitkä määrät minä poltinkaan tupakkaa saadakseni tarpeellisen määrän öljyä! Khotanista tuomani ja viideksikymmeneksi päiväksi laskettu varastoni oli jo aikoja sitten haihtunut savuna ilmaan, ja Shah-jarista ostamani kiinalainen tupakka oli vain hätätilassa nautittavaa. Edellistä korvatakseni olin Koriasta ostanut kahdellatoista aasialaisella killingillä pienen tynnyrillisen maan karvasta ja hapanta tupakkaa, johon verraten Geflen vaappeni olisi tuoksunut aito havannalta.
Seitsemään päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä, kunnes viimein huhtikuun 9 p. asetuimme leiriin Kumtjekken luo, missä kolme kalastajaperhettä asui Lop-norin jäänöksiltä lähteneen Hekjoen rannalla. Syvää uomaa myöten virtaa täältä hopeankirkas, tummansininen, järvien kamisheissa siivilöity vesi etelää kohti taas yhtyäkseen Tarimiin kahden runsaan päivän matkan päässä tästä, muodostettuaan vielä kerran ketjun pienempiä järviä.
Täältä lähetin Islam Bajn johtamaan karavaania etukäteen jokien yhtymäkohtaan, vaan itse läksin kahden soutajan kanssa kanoottimatkalle, joka kahdeksassa päivässä lepopäivää lukuunottamatta vei minut n.s. Uuden Lopnorin äärimäiseen päähän.
Ihanaa se matka oli. Koskaan ei ole alus kiitollisempaa matkustajaa kantanut. Kuinka suloisen rauhallista verrattuna vaivaloisiin, raskaisiin ja kuumiin marsseihin ikuisella hiekalla.
Asukkaat sekä Vanhan että Uuden Lopnorin tienoilla nimittävät itseään "loplikeiksi" ja kanoottejaan "kerneiksi", sana joka yleensä merkitsee venhettä, lauttaa, alusta. Kanootteja on luonnollisesti monta eri kokoa. Suurin minun näkemäni oli lähes 8 m pitkä ja 2 m leveä. Se, jolla nyt teimme matkamme, oli tuskin 6 m pitkä eikä paljoa enempää kuin 0,5 m leveä.
Tervesydämmisestä ja eheästä poppelin rungosta saattaa kolme miestä viidessä päivässä kovertaa merikelpoisen kanootin, jos osaavat tehdä hyvin työtä. Purjetta he eivät koskaan käytä, mutta käsittelevät sitä vastoin voimakkaasti ja taitavasti airoa. Siinä on ohut, leveä terä, jota nimitetään "gädjekiksi" (sama sana, joka merkitsee muodoltaan melkein samanlaista viulua). Selvällä vedellä soutaja istuu tavallisesti polvillaan, mutta sankassa ruohokossa hän seisoo nähdäkseen paremmin, kääntää kasvonsa kokan puolelle ja pitää airoa pystysuorasti vedessä. Kussakin kanootissa on tavallisesti kaksi soutajaa, joista perässä oleva seisoo, koska etumainen muutoin estäisi häntä näkemästä eteensä.
Tehtyämme muutamana levähdyspäivänä moniaita koematkoja keskinopeutta nähdäksemme astuimme huhtikuun 10 p. alukseen. Toinen soutumies asettui kokkaan, toinen perään ja minä keskelle, missä minä yhtä mukavasti kuin jollain leposohvalla istuin kahden huopapeitteen ja päänalasen päällä, matkansuuntakirja, kompassi ja kynä kädessä. Työkojeet, solmuinen luojauslanka, mittanauhat ja pariksi päiväksi varatut eväät oli ahdettu niihin kolkkiin ja nurkkiin, joita ei muuhun tarvittu.