Myrsky oli nyt asettunut vähäksi aikaa, mutta sen sijaan sataa rapisutti koko päivän huhtikuun 18 p:nä. Pahimpien kuurojen aikana täytyi meidän olla pari tuntia Tokkus-attamin, "Kymmenen isän" kylässä, jota joka puolella ympäröi vesi.
Järvet olivat kaikkialla hyvin matalat, ne kun olivat täynnä lietettä ja hiekkaa, pitkiä matkoja ne olivat tuskin desimetriä syvät, niin että soutumiesten täytyi astua veteen ja vetää kanoottia nuorasta kuten kelkkaa.
Oltuamme yötä Tjain kylässä soudimme seuraavana päivänä kokonaista 60 km (suorimmiten vain 39,5 km), kauniita seutuja hyvällä ilmalla Tarimia pitkin, joka nyt tekee jyrkän mutkan itään.
Saapuessamme illalla Abdalliin oli koko kylän väki rivissä rannalla, ja kun minä osoittaen pientä ukkoa, jota en ennen ollut nähnyt, huudahdin: "Tuossahan on Kuntjekkan Bek!" hämmästyivät he aikalailla. Mutta hänen omituiset piirteensä minä helposti tunsin Prshevalskijn neljännessä matkakertomuksessa olevan muotokuvan mukaan. Hän ottikin minut vastaan vanhana ystävänä vieden minut suuressa kamishimajassaan olevaan puhdistettuun "saliin".
Huhtikuun 21 p. poikkesimme jokea myöten aika suureen Kum-tjappganin kylään, ja ukko Kuntjekkan Bek, "Nousevan auringon päällikkö", liikutteli silloin toista airoa yhtä voimakkaasti ja varmasti kuin hän arvattavasti oli tehnyt jo 65 vuotta sitten. Abdallissa oli minulle kerrottu, ettei jokea myöten voitu kulkea Kum-tjappgania kauemma, sillä siinä se jakautui ja hupeni järviin ja lampiin. Koko vesitie Kara-koshuniin, jossa Prshevalskij oli käynyt, oli muka nyt umpeen kasvanut, ja asukkaat olivat kymmenen vuotta sitten muuttaneet sieltä.
Kum-tjappganissa oli kuitenkin kaksi miestä, jotka ottivat soutaakseen minua kaksi päivänmatkaa kaakkoon päin tai siihen kohti, mistä ei loitomma kanootilla päässyt. En tahtonut mistään hinnasta laiminlyödä mahdollisimman täydellisen kartan tekemistä näistä järvistä ja päätin sen vuoksi matkustaa. Mutta kun emme olleet ottaneet ruokavaroja mukaan, täytyi meidän ensiksi palata Abdalliin.
Huhtikuun 22 p. astuin kolmen soutumiehen kera kanoottiin, Islam Baj keittiön ja kahden soutajan kanssa toiseen, kun taas kolmannen, kolibrikanootin vanhan tottuneen Tusunin kera oli raivattava ja näytettävä tietä kamishikon läpi.
Mitä ihanimmalla ilmalla riensimme Kum-tjappganin ohi, missä joki jakautuu, ja sitten joen vasenta, mahtavinta haaraa pitkin, jonka kuitenkin kohta peitti sankka ruohikko. Tämä ruohikko muodostaisi aivan läpipääsemättömän sulun, jolleivät loplikit pitäisi kapeita kanavia siinä avoinna. Mutta nämä niin sanotut "tjappganit" kasvaisivat yhdessä vuodessa umpeen, jollei joka kevät juurineen nyhdettäisi niiden pohjasta kohoovia kamishin vesoja.
Tjappgani on tavallisesti korkeintaan metrin levyinen, ja molemmilla puolin seisoo kamishi kovana ja läpipääsemätönnä kuin puuseinä sekä viidenkin metrin korkuisena. Usein on se kuitenkin sidottu kupoihin tai lyöty sivulle, jottei kaatuisi alas ja tukkisi kanavaa.
Tjappganin päätarkoituksena ei kuitenkaan ole suinkaan olla vain vesitienä. Siihen lasketaan verkot, ja matkallamme me kiisimme satojen verkkojen yli, missä me kirkkaassa vedessä selvästi kuin lasisäiliöstä näimme lukemattomia kaloja, joista ohi mennessä otimme muutamia saadaksemme tuoretta syötävää.