Kullakin perheellä on määrätyt tjappganinsa, mihin kellään muulla ei ole oikeutta laskea verkkojaan. Nuo ahtaat käytävät kulkevat ristikkäin joka suuntaan muodostaen sokkeloita, missä vieras olisi hukassa.
Ei voi mitenkään käsittää kuinka miehet osaavat eksymättä liikkua näissä sokkeloissa. Usein kanava laskee pieneen, pyöreään, avoimeen allikkoon, jota joka taholta ympäröi kamishi, ja samaan keskustaan yhtyy vielä puoli tusinaa muita tjappganeja joka puolelta.
Tullessa semmoiseen vesiaukeamaan, jonka vastakkaisella puolen ruohikko näyttää seisovan yhtä läpipääsemätönnä kaikkialla, soutajat ottavat mitä hurjimman vauhdin, kanootti suhisee toiselle puolelle niin että vesi kokassa kuohuu ja tuossa tuokiossa luulee päänsä murskaksi menevän kuin puuseinään. Ja kuitenkin, seinä väistyy syrjään päästäen viheltävän äänen, kamishin varret taipuvat kuin uutimet sivulle, ja niin kiidetään seuraavaan tjappganiin.
Niin sitä mennä viiletettiin koko päivä. Siellä täällä näkyi kuoleva Tarim vielä selvästikin. Joskus menimme oikein isojen järvien yli. Illan suussa porhalsimme suurimmalle järvelle. Siinä oli senkin seitsemän vaivaa nähtävänä ennenkuin saimme purtemme kiskotuksi pohjoisrannalle, missä viimeinkin tapasimme mannermaata, tässä kohdassa kosteata liejua.
Seuraavana päivänä soudimme edelleen samaa isoa järveä. Kerran syvyyttä mitatessamme loikkasi Jolldash, jonka mielestä venheessä oli liian kuuma, sen laidalta veteen. Mutta havaittuaan rantaan olevan pitkän matkan se tuli takaisin tehtyään pitkän kaarroksen ja otettuaan virkistävän kylvyn. Ensimäisenä kulki pikku kanootti, sitten ruokavarakanootti ja viimeisenä tulin minä, jotta muut ehtisivät raivata väylää, jos niin tarvittiin. Nautin kanootissa istuen yksinkertaisen aamiaiseni, leipää ja munia. Ruokatavaravenheestä sain eväsvarani siten, että Islam pani ne puumaljaan, jonka jätti tyynen veden pinnalle, ja lipuessamme ohi otettiin se siitä ylös.
Järven poikki kulkee leveä vyö tavattoman vahvaa kamishia, aina 8 m korkuista ja 6 cm ympärimitaten veden rajassa. Loplikit itse harvoin tänne urkenevat, ja kaikki tjappganit olivat sen vuoksi umpeen kasvaneet. Pieni kaita kanootti pääsi kuitenkin jotenkin helposti läpi, mutta meidän suuria, raskaampia aluksiamme täytyi tuuma tuumalta työntää eteenpäin. Soutajat panevat airot pois, istuvat polvilleen ja tekevät oikeita uimaliikkeitä ponnistaen ruohikkoa vastaan työntääkseen kanoottia eteenpäin.
Tuntee olevansa aivan sulettuna tuommoisessa väylässä. Vettä ei näy pisaraakaan: sen peittää venhe ja ruohikko. Ei auringon sädettäkään tunkeudu tähän tunneliin; ilma siinä on pimeätä, lämmintä ja hiostavaa. Pääsee helpoituksen huokaus, kun tuo ahdas solakko on takapuolella ja venhe kiitää viimeiselle aukealle järvelle, missä kevyt tuulen leyhkä on alkanut veden pintaa liikkeelle ajella.
Puolenpäivän aikaan yllätimme aukeiden järvien äärimäisen pään, missä kamishi on kerrassaan läpipääsemätöntä. Siihen ei voi raivata tietä kanootilla eikä talvellakaan saata käydä jalkasin jäätä myöten. Kamishit seisovat näet tiiviinä kuin puupaalutus, ja siellä täällä on myrsky vanuttanut ne niin lujiin kimppuihin, että saatoimme kävellä niiden päällitse huomaamatta, että allamme oli kolme metriä vettä.
Ennenkuin käännyimme takaisin tunkeuduimme vielä kerran pohjoisrantaan, missä muutamia tamariskeja kasvoi korkeilla hiekkakartioilla. Niiden huipulta oli mainio näköala joka haaralle. Itään päin ei näkynyt neliömetrin vertaakaan avovettä: koko maa-ala sinnepäin näytti hyötysältä kamishikentältä. Lännessä näkyi vain se kapea vesiväylä, jota olimme noudatelleet, näyttäen siniseltä nauhalta keltaisessa ruohikossa, josta vain siellä täällä pisti esiin kevään vihreitä nuoria oraita. Niinpä käännyimme taas takaisin Abdalliin samaa tietä, jota olimme tulleet.
19.