MUUAN TYLY HERRA.
Huhtikuun 25 p. läksimme kolmella kameelilla ja kahdella hevosella
Abdallista heitettyämme sydämmelliset hyvästit vanhalle Kuntjekkan
Bekille.
Suloiselta tuntui olla matkalla länteen päin, sillä Khotaniin saavuttua oli minulla jälellä vain viimeinen suuri kohta matkaohjelmassani: tuntematon Pohjois-Tibetti. Ja Khotanissa — sen tiesin pääkonsuli Petrovskijn Kara-shariin lähettämästä ilmoituksesta — odotti minua paksu posti Ruotsista. Mitä kaikkea oli saattanutkaan tapahtua kotona pitkänä poissaoloaikanani!
Nämä kirjeet vetivät minua kuin jättiläismagneetti länteen. Kun kestävä itämyrsky siis riehahti taas puhaltamaan juuri Abdallista lähtiessämme ajaen hiekka- ja tomupilviä edessään, tuntui minusta kuin olisi itse taivas tahtonut auttaa meitä matkalla. Annoin sen puskea ja mietin hiljakseen mielessäni: "Puhalla päälle vaan, tuulen akka, kuta enemmän, sen parempi!" Huhtikuun 27 p:vän illalla saapuessamme Tjarkhlikiin, pieneen "kaupunkiin", jossa oli satakunta perhettä, tyyntyi ilma, mutta leirissä syntyi levottomuutta. Ensinnäkin täytyi meidän täällä erota noista kolmesta kameelista, jotka aina Khotanista lähdettyämme olivat tehneet meille niin suuria palveluksia. Mutta me olimme liian paljon käyttäneet niiden voimia. Nekin tarvitsivat nyt levätä ja niiden ottaminen Khotaniin saakka olisi ollut raakalaisen tekoa, sillä kameeleita ei pidetä milloinkaan kesällä työssä, vaan saavat ne silloin häiritsemättä käydä laitumella vuoristossa.
Haikeinta oli ero ratsukameelistani, muhkeasta, kymmenvuotisesta uroksesta. Niinkuin villistä kameelista puhuttaessa olen maininnut, ei kameeli rakasta ihmistä eikä tule koskaan niin kesyksi kuin hevonen. Mutta tämän kameelin kanssa minä olin mitä tuttavallisimmissa väleissä. Kun palvelijani, jotka tavallisesti taluttivat sitä turpanuorasta, lähestyivät sitä, mölisi se vihaisesti ja syleksi. Mutta havaittuaan etten minä koskaan nuoraa liikuttanut, se kohteli minua aivan toisella tavoin. Minä saatoin taputtaa sen turpaa ja silittää sen otsaa sen osoittamatta pienintäkään vastenmielisyyttä. Joka aamu minä annoin sille kaksi suurta maissileipäpalasta, ja se tottui lopulta niin tähän "palasteluun", että määrätyllä kellonlyönnillä aina tuli leirimattoni luo ja huomautti mistä oli kysymys. Välistä se herätti minut nykäsemällä minua aika vankasti turvallaan.
Mutta nyt oli meidän erottava näistä kolmesta sotavanhuksesta, jotka niin kauvan olivat olleet mukana joka ilmalla ja tuulella. Muuan Iänsi-turkestanilainen kauppias osti ne lähes puolesta hinnasta, minkä ne minulle olivat maksaneet, ja niiden sijaan me hankimme vielä neljä hevosta. Tunsin itseni aivan yksinäiseksi, kun hän talutti ne pois. Piha näytti tyhjältä ja kolkolta.
Onneksi oli minulla Jolldash, joka uskollisesti makasi vierelläni samassa hökkelissä, missä minä asuin. Eräänä päivänä istuessani huopamatolla kirjoittaen syöksyi koira ylös ja alkoi murista ja haukkua, turpa maassa. Alussa en ollut siitä millänikään, mutta sitten se tuli vähitellen luokseni ja näytti kovin levottomalta.
Aloin katsoa mikä oli hätänä ja näin äkkiä aivan läheltä jalkaani paria tuumaa pitkän skorppioonin, keltaisen vihreän ja inhottavan, päristellen myrkyllistä häntäänsä puolustautuakseen koiraa vastaan, jonka vaisto varotti sitä elukkaa puremasta. Skorppiooni tapettiin heti paikalla, mutta Jolldash sai suuren lihapalan ja ystävällisiä hyväilyjä, joista se käsitti esiintyneensä kuin aika mies konsanaan.
Tjarkhlikissa hallitsi kiinalainen ambani, Li Darin. Kiinalaiset olivat tänne sijoittaneet linnaväen, jossa oli 265 sotilasta, varustetut vanhoilla hylätyillä englantilaiskivääreillä kuuskymmenluvulta. Kuten tavallisesti ja kun kohteliaisuus niin vaati, lähetin heti saavuttuani kiinalaisen käyntikorttini Li Darinille sekä Hven Darinin Kara-sharissa minulle antaman pienen paikallispassin ja käskin kysyä, milloin persoonallisesti saisin tulla tervehdykselle.
Tähän Li Darin antoi tulkkinsa kautta vastata, että hän ensiksi vaati nähdäkseen suuren, näissäkin seuduissa käyvän passin, ennenkuin saattoi minua vastaanottaa. Pyysin tulkin, joka oli siivo muslemi beki, selittämään, että suuret Pekingistä ja Kashgarista saamani passit olivat Khotanissa, syystä että sieltä lähtiessäni en ollut edes ajatellut matkustaa näin kauvas, mutta että paras olisi, jotta itse puheille päästen saisin tehdä selkoa asiain tilasta.