Matka Elburs-vuoren yli.
Aamulla varhain, 11 p. huhtikuuta, tuli konsuli Vlassovin turkkilainen palvelija ilmoittamaan, että hevoset ovat satuloittuina portilla. Laitoimme kiireesti kapineemme kuntoon, söimme vahvan aamiaisen, ja kiitettyämme vieraanvaraista isäntäämme, nousimme persialaisten juoksiamme selkään, jotka muutamassa minutissa veivät meidät suuren Reshtin kaupungin näkyvistä. Meillä oli vaan kaksi hevosta, toinen minulla ja toinen Isa Beghilla, mutta hevosten omistajat, kaksi nuorta persialaispoikaa, seurasi meitä jalkaisin. Ne olivat avojaloin, pitkät sauvat kädessä, kumpikin kantaen reppunsa olalla.
Reshtin ja Teheranin välinen tie on tärkeimpiä koko Persiassa. Tätä tietä kulkevat melkein kaikki lähettiläät, matkustavaiset ja kauppiaat, jotka pääkaupunkiin aikovat ja tämä on Venäjän ja Persian kaupan valtatie. Liike onkin sangen vilkas, ja tie on Elburs-solaa lukuunottamatta jotenkin hyvä. Ne jotka matkustavat rannikolta pääkaupunkiin, vuokraavat hevosia Reshtistä Kasviniin. Tämän kaupungin ja Teheranin välillä on venäläiseen tapaan rakennettu mukava vaunutie.
Koko väli rannikolta Teheraniin on 33 penikulmaa pitkä.
Pian saavumme oikeaan aarniometsään. Molemmin puolin tietä on maa rehevän ruohon, kukkien ja tuuhean pensaston peittämä. Näitten yli kohoaa korkeita, sorjia lehtipuita, joitten ulkomuoto selvästi todistaa sen ilmaston kosteutta, jossa ne kasvavat, sillä ne ovat sammaltuneita ja välistäin ihan lehtevien loiskasvien peitossa, jotka paikoittain tunkevat maahan asti, muodostaen varmoja lymypaikkoja kuningastiikerille. Pieniä rappeutuneita kivisiltoja myöden kuljetaan useiden keltavetisten purojen ja ojien ylitse, joissa kilpikonnia, sisiliskoja ja käärmeitä asustaa. Soilla käy härkä- ja lehmälaumoja laitumella. Nämät ovat pientä, mutta voimakasta ja hyvin ruokittua rotua. Ilmassa lentelee varis- ja harakkaparvia ja sammakot öin päivin kurnuttaen säestävät tätä eloisaa ja heloittavaa näytelmää. Mutta eurooppalaisen matkustajan huomio kiintyy kuitenkin enimmän elämään ja liikkeeseen maantiellä. Siellä tapaa koko joukon hienoja ratsastajia ajaen täyttä laukkaa, ja naisia, jotka ratsastavat kaksi samalla hevosella, istuen jonkinlaisissa katoksella ja uutimilla varustetuissa puukoreissa, yksi hevosen kummallakin puolella. Päästäkseen näihin kummallisiin kaappeihin, joissa persialaiset naiset aina pitemmillä matkoilla, toivioretkillä y.m.s. kulkevat, täytyy heidän käyttää tikapuita. Näkeepä heidän usein ratsastavan hajasäärin miehensatulassa ja silloin mieluimmin aaseilla.
Useimmiten sivuutetaan pieniä kyliä, tahi yksinäisiä taloja, jotka ovat rakennetut kahdesta tahi kolmestakymmenestä nuoresta puunrungosta; puitten välit on palmikoitta ruohosta ja pajun oksista, jotka sitten on sivelty maasta ja peluista tehdyillä taikinalla. Niissä on korkea ja suippo olkikatto, ruoteina paksut neljännekset. Näissä huoneustoissa on hedelmäpuoteja, pajoja y.m.s. Muut rakennukset, joissa on ainoastaan muutamilla paaluilla lepäävä olkikatto, ovat joko karjasuojana tahi hedelmien ja viljan varastopaikkana.
Kl. 2 saavuimme Kodom nimiselle ensimmäiselle asemalle. Tämä oli suuri, vanha kivirakennus, jossa oli kylmät, likaiset huoneet, ihan tyhjät huonekaluista — eipä siellä ollut sänkyäkään. Lattiana oli tallattu maa, seinissä hometta ja sammalta ja kattoon oli lukemattomat pääskyset laatineet pesänsä, joka seikka ei juuri lattian puhtautta lisännyt. Minusta tämä näytti kammottavalta ryövärinluolalta, mutta jouduttuani kauvemmaksi Persian sisämaahan, muistelin usein kaipauksen huokauksella tätä "palatsia" persialaisten asemahuoneitten joukossa. Isa Begh ja minä kotiuduimme kuitenkin ja käveltyämme neljä tuntia viidakoissa, sytytimme pääskysten suureksi mielipahaksi tulen savilattialle ja keitimme munia ja teetä, joka paitsi leipää oli ainoata, mitä oli täällä saatavissa. Mutta jos ateria oli heikko, korvasimme sen jälestäpäin pitkien piippujen ääressä. Persialaisesta tupakasta tuleva hyvänhajuinen savu, joka vaaleansinisissä renkaissa kattoon kohosi, tuuditti meitä pian unelmien maahan — joka tapahtui sitä pikemmin, kuin minä, tottumattomana ratsastamaan kun olin, tunsin itseni ihan ruhjoontuneeksi.
Varhain seuraavana aamuna jätimme Kodomin aseman. Tie saa nyt ihan toisellaisen muodon: se käy huonommaksi ja kiviperäisemmäksi. Suot häviävät vähitellen; asuntoja on harvemmassa, mutta luonto muuttuu yhä kauniimmaksi. Nykelmäisten, loiskasvien peittämien puitten sijaan tulee korkeita, terveitä koivuja ja leppiä ihanassa kevätvehreydessä. Taempana astuu korkea Elburs-vuoristo yhä selvemmin esille. Vasemmalla on Derfakh huippu, kaukana oikealla mahtava Ramatabad päivänpaisteesta ja lumesta hopeanhohtavine kukkuloineen. Parin tunnin matkan päässä Kodomista kuljetaan ensimmäisiä, äkkijyrkkään alangosta kohoavia kunnaita. Eräällä näistä sijaitsee sangen kauniisti Imamtsadeh Hashi-niminen kylä, joka on ryhmä olkikattoisia majoja, joko taajan metsän suojassa tahi riippuvat ne ikäänkuin linnunpesät vuoren rinteillä.
Nyt ilmoittaa kaukainen kohina, että ollaan suuren joen lähellä ja pian saavutaan Sefid-Rudin luokse, joka nyt vastaa nimeänsä, tämä kun merkitsee "valkoinen joki". Vesi on vaaleanharmaata liejusta, jota joki kuljettaa mukanansa. Tie kiertelee äkkijyrkkiä vuorenseinämiä myöten, joihin se on uurrettu, samoin kuin tie Kaukasos-vuoressakin. Vasemmalla ammottaa huikaiseva kuilu, oikealla kohoovat vuoret rohkeasti pilviä kohti. Muutamissa paikoin näyttää ratsastaminen olevan hengenvaarallista. Jos hevonen vähänkään horjahtaisi, joutuisi sekä hevonen että ratsastaja suorastaan syvyyden pohjaan. Sefid Rud jakaantuu tuolla alhaalla useaan pieneen haaraan, joitten väliin muodostuu matalia, ruohoisia saaria. Niityt pitkin joen rantoja ovat vaaleanvihreät, kaukaisemmat kukkulat ovat haaleanvihertävät ja kaukana vaaleansinisiä vuoria, joitten huiput ovat liidunväriset.
Juuri kun olimme päässeet eräästä vaarallisesta vuorensolasta, kuulimme kaukaa kellojen soivan eri äänilajeissa. Ensin ei voinut päättää mistä ääni tuli, mutta hetken perästä pilkisti kallioitten välistä esiin tomupilveen peittynyt muulikaravaani. Kun ratsastimme sen ohi, näin, että kellot riippuivat eläinten kupeilla, ja että useita erisuuruisia kelloja oli asetettu toistensa sisälle, joten pienemmät kellot olivat isompien kielinä. Karavaanin etupäässä kulkeva muuli kantoi parin oikein "kirkonkelloja", jotka antoivat kumean, juhlallisen äänen. Tämä on yleinen tapa koko Persiassa ja siitä on monta etua. Tämän kautta karavaanit vuoriston sumussa ja lumituiskussa sekä öisillä aroretkillään saattavat aikanaan huomata toisensa, samoin myös kellojen kilinä pitää miehet ja eläimet hereillä. Kellot kuuluvat tavattoman kauvaksi, ei ainoastaan yön hiljaisuudessa arolla, vaan erittäinkin ylhäällä, korkeassa vuoristossa, jossa ilma on puhdasta ja kylmää. Usein kuulee karavaanin kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsee sen ohi.