Sitä karavaania, jonka nyt kohtasimme, seurasi neljä miestä sinisissä, repaleisissa mekoissa, vyö uumassa. Ne olivat kauniita parrakkaita miehiä. Pitkillä paksuilla sauvoilla ajoivat he meluten ja huutaen noita hitaita, unisia eläimiä, jotka kantoivat raskaita nahkaverhoisia laatikoita täynnä rusinoita y.m. hedelmiä.
Iltapäivällä saavuimme Rudbariin kuljettuamme Rustamabad-nimisen vanhan kylän ohi. Nyt huomaa sekä tien jyrkästä noususta, että laskevasta lämpömäärästä, että tullaan yhä korkeampiin seutuihin. Tie kiemurtelee sikinsokin ylös äkkijyrkkiä kallionseinämiä. Kun joskus ratsastaa nenäkkään kalliokielikon ympäri, näkee juuri sivullansa vuorenseinän jyrkästi laskevan laaksoon, joka ikäänkuin karttana leviää jalkaimme alla. Kylät ja talot käyvät mitättömän pieniksi, pellot ja niityt ovat postimerkkien kokoiset, ja ihmiset, jotka tuolla alhaalla kävelevät näyttävät pienen pieniltä, mustilta pisteiltä. Kauhistuen katselemme alas syvyyteen. Paikoittain on tie niin jyrkkä, että hevosen täytyy oikein kiivetä ylöspäin, toisin paikoin taas astui mieluummin alas hevosen selästä kävelemään. Syvässä jalkaimme alla kiitää joku yksinäinen pilvenhattara huimaa vauhtia laakson läpi, seuraten kaikkia mutkia. Siellä täällä leijailee yksinäinen maakotka liikkumattomin, levitetyin siivin, kunnes se äkkiä vetää ne kokoon ja syöksyy niinkuin putoava kivi alas laaksoon jonkun peltohiiren tai metsäkyyhkyn kimppuun, jonka sen terävä silmä korkeudesta keksi. Mitä ylemmäksi tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvullisuus, ja sitä kylmemmäksi ilma. Aniharvoin käy nyt tiemme jonkun harvan oliivimetsikön läpi ja nyt alkaa jo "tuoksua" lumelta. Päämme yli kuvastuvatkin yhä terävämmin vuoriharjujen paljaat, valkoiset laet. Olikin sentähden erittäin mieluista kuulla erään meidän persialaispojista mielihyvällä huutavan: "ontja Mentjil äst, sa-ab" s.o. "tuolla on Mentjil, herra", ja jo ennen pimeän tultua olimme sijoittuneet Mentjilin tjaparkanehiin.
Jokaisella asemalla on hallituksen puolesta yksi tai kaksi miestä, joitten elämäntehtävänä on hoitaa hevosia ja kiskoa matkustajilta niin paljon maksua kuin suinkin. Näiltä me ostimme yhden kanan ja kymmenen munaa. Sillä aikaa kuin nämät halutut ruokavarat katosivat meidän tyhjiin vatsoihimme, istuivat molemmat persialaiset katselemassa, jolloin olivat kyllin ystävälliset kuorimaan likaisilla käsillään munat, panemaan sokeria teehen ja täyttämään piippumme. Selvityksen tähän minun mielestäni liikanaiseen kohteliaisuuteen saimme aterian perästä, sillä silloin pyysivät he erityistä maksua näistä suurista palveluksista. Ahneus ja ansionhimo ovat koko Persian kansan yhteisenä ominaisuutena. Pienimmästäkin syystä, niinkuin tässä munan kuorimisesta tahi piipun sytyttämisestä, seuraa aina: "anom, sa-ab" (juomarahaa, herra). Nämät molemmat miehet koettivat myös laulamalla alakuloisen, soinnuttoman laulun ja näyttämällä minulle, miten muhamettilaiset käyttäytyvät iltarukoustaan toimittaessaan, houkutella minulta juomarahoja.
Illalla kävin persialaisella sähkölennätin-asemalla, joka oli siinä lähellä. Se oli surkeassa kunnossa. Huone oli pieni ja rappeutunut, kone ruosteinen ja pahoin pidelty. Virkamiehet joivat viinaa ja olivat humalassa, mutta sähköittivät kaikessa tapauksessa, näyttääkseen minulle, miten se tapahtuu ja ollen täysin varmat siitä, etten milloinkaan ennen ollut nähnyt sähkölaitosta. Isa Begh piti pienen esitelmän siitä, kuinka synnillistä juopotteleminen on. Profeetta oli kerran nähnyt kahden miehen juovan viiniä. Juovuksissa ollen olivat he suuttuneet, joutuneet tappeluun ja lopuksi tappaneet toisensa, siitä syystä Muhametti kielsi seuralaisiansa viiniä juomasta. Monet persialaiset, varsinkin ylhäiset, juovat kuitenkin aikatavalla. Ne tuumailevat, että koraanissa puhutaan viinistä, mutta ei viinasta.
Sähkölennätinvirkamies kertoi, että heillä ja koko Gilaväestöllä nykyään oli sangen mieluisa olo, koska maakunnan kuvernööri joku aika sitten oli kuollut eikä hänellä vielä ollut seuraajaa. Shaahi valitsee kuvernöörit vuoden ajaksi ja antaa tavallisesti viran sille, joka sitoontuu virka-ajallansa enimmän maksamaan valtiolle. Kun uusi kuvernööri saapuu maakuntaansa, määrää hän jo ennestään köyhälle väestölle niin suuria veroja, kuin hän itse hyväksi näkee. Vuoden lopussa maksaa hän valtiorahastoon sovitun summan, jäännöksen, joka usein on yhtä paljon, pistää hän omaan taskuunsa. Nyt sähkölennätinvirkamiehet juhlivat, iloissaan siitä, että olivat tämmöisestä verenimijästä vapaat. On jotenkin selvä, ettei väestö tämmöisissä oloissa voi edistyä varallisuudessa ja sivistyksessä.
Aamuhämärässä, seuraavana päivänä, 14 p. huhtikuuta lähdimme matkalle. Pari tuntia ratsastettuamme saavuimme joelle, jonka laakso tässä levisi laajoina niittyinä, missä karja- ja kuttulaumat laidunta pitivät. Shah-Rud joen yli vei pitkä, kahdeksankaarinen kivisiltä, joka samoin kuin persialaiset sillat yleensä oli erinomaisen huono. Persian sillat ovat enimmäkseen ulkomaalaisten konsulien toimesta tehdyt, tahi rikasten hurskaiden persialaisten testamenttivaroilla rakennetut, mutta hallitus ei maksa "kraaniakaan" niitten ylläpidoksi, josta syystä ne esteettömästi saavat rappeentua. Persialainen sananlasku sanookin, että sillat ovat varoitusmerkkejä matkustajille kulkemasta niitten yli.
Patjinar-nimisessä pienessä kylässä levähdimme juottaaksemme hevosia ja saadakseni tilaisuutta piirtämään ihanata maisemaa. Taulun loistokohtana oli suuri, tulipunainen vuorimaisema, kaikin puolin tavattomien vuorihuippujen ympäröimänä, jotka vivahtelivat eri värisinä, vaalean vihreinä, sinisinä, tummanvihreinä, keltaisina, ruskeina y.m. Punainen väri tulee raudasta ja kuparista, joita metalleja täällä selvästi on ja joita suuremmitta vaikeuksitta voitaisiin hakata. Moni etevä eurooppalainen Teheranissa onkin shaahille kuvannut, mitkä äärettömät rikkaudet hänen vuorensa sisältävät, ja kuinka helposti niitä voisi irroittaa, mutta hallitsija epäilee kaikkia tämmöisiä ilmoituksia. Löytyypä monin paikoin Persian vuorissa kultaa ja hopeaakin. Kun tohtori Polak[11] kerran kysyi shaahilta, miksi hän ei piittaa näistä aarteista, vastasi hän: "meidän ei tarvitse kaivaa jaloja metalleja, me saamme alkemistisella tavalla hopeamme ja kultamme."
Taas kiemurtelee tie tuhannessa mutkassa silmänkantamattomia jyrkänneitä ylös. Päästyämme huipulle, hämmästyttää meitä tuo viehättävä taulu. Tie näyttää kapealta nauhalta, ratsastajat ja kuormajuhdat pieniltä pisteiltä. Pian ollaan ylhäällä lumen seassa. Ilma oli jääkylmää ja heti ympäröi meitä sakea sumu. Se peitti kaikki, paitsi läheisimmät kallionhuiput jotka valkoista lunta vastaan näyttivät mustilta, jättiläissuuruisilta aaveilta. Kello 5 pysähdyimme Karsan nimiseen vähäiseen kylään, jossa oli pieniä viheliäisiä savimökkejä. Menimme erääseen tämmöiseen mökkiin ja pian ympäröi meitä persialaisia, jotka olivat uteliaita näkemään "frengin".[12] Eräs heistä oli vanha mies, pitkä ja valkopartainen ukko, jolle muut osoittivat erityistä kunnioitusta. Kun kyselin syytä tähän, vastattiin että hän oli "kentshoda", eli kylänvanhin. Jokaisessa persialaisessa kylässä on tämmöinen, miesasukkaista valittu kylänvanhin. Kuka hyvänsä kylässä voi saada tämän luottamustoimen, mutta tapa vaatii, että tähän valitaan joku vanhempi mies. Tämä toimi kestää kolme vuotta. Olkootpa kyläläiset kuinka tyytymättömät tahansa häneen, eivät he kuitenkaan voi panna häntä pois viralta, ennenkuin hän on aikansa palvellut. Mutta jos he ovat häneen tyytyväiset, saattavat he valita hänet uudestaan kolmeksi vuotta. Kaikki kylän riidat alistetaan kylänvanhimman ratkaistavaksi. Kun on tapahtunut varkaus, kuolema, hautaus t.m.s. tärkeitä tapauksia yhteiskunnassa, on hän toimitusmiehenä saatuvilla, jota paitsi hän määrää, milloin on sovelias kylvö ja leikkuu-ilma ja mitä viljaa milläkin pellolla on viljeltävä. Tästä toimesta hän ei nauti palkkaa, mutta on veroista vapaa.
Näistä tiedoista on minun kiittäminen Isa Beghiä, ja hän kertoi, että olot ovat samallaiset Apsheronniemen tattarilaisilla. Tätä yhtäläisyyttä on sangen helppo selittää: väestö on tässä seudussa pohjois Persiaa suuremmaksi osaksi turkkilaista alkujuurta. Täällä puhutaankin tattarin kieltä ja täällä löytää tattarilaisia tapoja.
Me jätimme Karsanin kello 6 seuraavana aamuna. Koko yön oli satanut lunta, ja pyrysi vieläkin tuimasti, niin että maa oli jalankorkuisten kinosten peittämä. Me nousimme yhä korkeammalle, mutta tie oli nyt ihan lumen peitossa, jotta ratsastaminen oli vaarallista. Hevonen melkein ryömii eteenpäin ja tunnustelee tarkoin eteensä, ennenkuin tohtii astua. Mutta siitä huolimatta astuu hepo silloin tällöin niin kivien väliin, että pelkää sen taittavan jalkansa; toisinaan vaipuivat sekä hevonen että ratsastaja syvälle johonkin lumen peittämään onkaloon, josta vaivoin pääsee ylös. Kerran vaipui hevoseni satulaan asti lumeen eikä sitten hankkinut liikahtaa paikalta. Silloin täytyi astua alas, kahlia lumessa ja piiskalla ajaa hevonen kinoksesta ylös.