Viimeksi tahdon kertoa aivan omituisesta ja huvittavasta laitoksesta, jonka näin Feth Ali shaahin vanhassa, puolittain riutuneessa palatsissa. Palatsin kellarikerroksessa on vesiallas, johon haaremista laskee valkoisista marmorilevyistä tehty kalteva lattia. Kun kuninkaallisten puolisoiden teki mieli virkistävää aamukylpyä, levitettiin soopaa marmorilevyille ja niin liukuivat he liukasta alamaata altaaseen. Ei kaiketi tarvitse sanoa, että shaahi seisoi alhaalla katselemassa. Hybennet ja minäkin koettelimme tätä laitosta ja havaitsimme sen erittäin käytännölliseksi.
KAHDEKSAS LUKU.
Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.
Nasr-ed-Din, Persian hallitsia, syntyi v. 1830 Tabriksessa. Hänen isänsä Mehmed Shaahi, heikko ja tahdoton valtias, joka kokonaan oli ministeriensä johdettavana, ei paljo ensinkään kärsinyt tätä vanhinta poikaansa. Vaikka Nasr-ed-Din osoittautui viisaaksi ja selväjärkiseksi, laiminlyötiin hänen kasvatuksensa kaikin puolin. Näin prinssi kasvoi omin päinsä, ainoastaan muutaman uskollisen ystävän seurassa, jotka tulevaisuudessa toivoivat hyötyvänsä hänen ylenemisestänsä. Hänen tulonsa olivat sangen niukat ja vähenivät vielä enemmän siitä, että se kuvernööri, jonka hallussa ne olivat, usein pisti puolet niistä omaan taskuunsa eikä välistä antanut rahoja ensinkään. Kerrotaan prinssin toisinaan olleen niin tyhjän, että hänen jokapäiväisiin menoihin täytyi lainata seuralaisiltaan.
Jokainen persialainen kruununprinssi nimitetään täysi-ikäisenä Aderbeidshanin maakunnan kuvernööriksi, hallintopaikkana Tabris. Siellä vietti Nasr-ed-Dinkin nuoruudenikänsä ja siellä sai hän 15 p. lokak. 1848 lennätin tuoman tiedon isänsä kuolemasta. Nyt oli kysymys, tuleeko Nasr-ed-Dinistä hallitsia vai eikö, sillä monta kruunun pyytäjää oli jo ilmestynyt, olipa jo eräskin Kasvinissa huudattanut itsensä kuninkaaksi. Saadakseen vaatimuksensa tunnustetuksi, vaadittiin etupäässä sotajoukkoa, ja sen asettamiseksi tarvittiin varoja, mutta näitäpä juuri prinssiltä puuttuikin. Tästä tukalasta tilasta pelasti prinssin eräs hänen ystävistään, nimeltä Mirtsa Tagi, mies tunnettu viisaudestaan ja rohkeudestaan. Hän oli ennen asunut Ertserumissa, jossa hänellä oli monta ystävää, ja näitten puoleen kääntyi hän nyt, pyytäen niin suuren summan lainaksi, että sillä voitiin varustaa pieni sotajoukko. Tämän kanssa prinssi nyt marssi Teheraniin, joka heti avasi porttinsa hänelle ja tunnusti hänet valtakunnan kuninkaaksi. Kun sitte ne muut kruunun pyytäjät oli vangittu ja tieltä pois raivattu, näytti siltä, kuin kruunu nyt pysyisi järkähtymättömästi nuoren kuninkaan päässä. Mutta hän ei osoittanut minkäänlaista kykyä hallitsiana tahi valtiomiehenä. Kun ministerit esittivät valtakunnan tärkeitä asioita, istui hän usein puhellen ihan toisia asioita tahi nauroi tuon tahi tämän lausunnolle tai ulkonäölle. Tämän johdosta sai hän monta vihollista, ja kapina oli jo puhkeamaisillaan, kun hänet taas pelasti Mirtsa Tagi, joka silloin oli suurvisiirinä, tämän onnistui tukehuttaa alkava kapinan henki. Kuningas alkoi sentähden yhä enemmän luottaa suosikkiinsa tuhlaten hänelle suosionosoituksia ja naitti hänelle nuoren sisarensa Melik-tsadehin. Seurauksena tästä kaikesta oli kuitenkin se, että Mirtsa Tagin vihollisten luku kasvoi päivä päivältä; häntä kadehdittiin yleisesti ja hänet päätettiin kukistaa. Nyt kerrottiin shaahille, että suurvisiiri salaa tavoitteli kruunua. Shaahi, joka täydellisesti tajusi emiirin suuret ansiot, ei aluksi tahtonut uskoa tuota panettelua, mutta lopuksi onnistuivat kadehtiat puuhissaan. Erään kerran kun pelko ja epäilys valtasi Nasr-ed-Dininin antoi hän käskyn suurvisiirin kuolemasta 24 tunnin kuluessa. Tämän piti itse saada valita kolmesta kuolemantavasta yhden: mestauksen, myrkytyksen tahi valtimon avaamisen. Emiiri Mirtsa Tagi, joka silloin oli Kashanissa, istui shakkipelin ääressä, kun pyöveli äkkiä ilmestyi, kertoen shaahin lähettäneen hänet surmaamaan. Emiiri ei näyttänyt ensinkään hämmästyneeltä, vaan pyysi sangen levollisesti saada ensin lopettaa pelin. Sitte hän nousi ja antoi lämpymässä kylvyssä avata valtimonsa.
Tällä välin oli shaahin tunto herännyt. Hän oli muistellut emiirin hänelle osoittamia suuria palveluksia, hän katui väärää käskyänsä ja lähetti lennätin estämään pyövelin tointa. Mutta se oli jo myöhäistä; emiiri oli jo kuollut. Kerrotaan, että shaahi, tästä tiedon saatuaan, oli katumuksesta ja toivottomuudesta ihan menehtyä, ja että hänen raivonsa kohdistui pyöveliin, joka heti mestattiin. Sittemmin taisi hän aina katua tätä tekoa, eikä hänen suustaan koskaan kuultu emiirin nimeä. Kun joka muu sitä mainitsi, synkistyivät shaahin kasvot ja hän siirsi keskustelun muille aloille.
Shaahin korkein pyrintö on aina ollut päästä Pietari Suuren, Kaarle XII:n tahi Napoleonin vertaiseksi. Näitten kolmen hallitsian historia on käännetty Persian kielelle ja se oli ennen shaahin rakkainta lukemista. Hänen politiikansa tähtää valtakunnan rajojen laajentamista ja valtiolle sen laveuden hankkimista, mikä oli Kyyroksen aikana. Tässä tarkoituksessa varustettiin, varsinkin aikaisempina hallitusvuosina, useita sotaretkiä, joista retket Merviä ja Bender Abbasta vastaan olivat onnellisimmat. Samasta syystä uhrattiin suurempia summia sotavoiman vahvistamiseksi, kuin monelle muulle hankkeelle, joka olisi maan hyvinvoinnille paljon tärkeämpi ollut.
Nasr-ed-Din shaahilla oli majesteetillinen ja kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Kasvon-piirteensä olivat terävät ja tarmokkaat, tummat silmänsä vakoilevaiset ja valppaat, silmäkulmat tuuheat ja kotkannenä ilmaisivat hänen turkkilaista alkuperäänsä; suu pieni ja suurimmaksi osaksi mustan alasriippuvan huuliparran peitossa. Kädet hienot ja sirot ja koko vartalo sopusuhtainen ja voimakas. Sääret sitävastoin heikot ja käynti sen vuoksi huonoa; mutta ratsunsa selässä oli hänen ryhtinsä majesteetillinen ja vakava. Ymmärryksen puolesta oli shaahi hyvin lahjakas. Paitsi turkkia, joka on hänen äidinkielensä, puhuu hän myös persiaa, ja ranskaan on hän niin perehtynyt, että hän ei ainoastaan puhu ja kirjoita tätä kieltä, vaan hän on myös kirjoittanut persialais-ranskalaisen sanakirjan. Muista teoksista, jotka ovat shaahin kynästä lähteneet, mainittakoon kertomukset hänen eurooppalaisista matkoistaan v. 1873 ja 1878. Kun minä olin Teheranissa, pisti yhtäkkiä shaahin päähän oppia saksaa. Erään saksalaisen upseerin piti rupeaman hänen opettajaksensa. Kun tämä määrätyllä ajalla saapui shaahin luo, saksalainen kielioppi kädessä, kysyi tämä lyhyellä tavallaan: "mitä sinulla siinä on?" "Saksalainen oppikirja, teidän majesteettinne", vastasi upseeri. "Anna tänne se", huudahti shaahi, avasi kirjan ja osoittaen erästä sanaa keskellä sivua, kysyi hän: "mitä tuossa sanotaan?" Upseerin vastattua sulki shaahi kirjan, antoi sen takaisin sanoen: "kiitos, riittää täksi päiväksi, saat mennä!"
Runojen kirjoittamisesta on shaahi erittäin huvitettu, ja siinä hän kuuluu kutakuinkin onnistuneenkin. Kun hän oli jotakin kirjoittanut, näytti hän sen ministereillensä, joiden luonnollinen velvollisuus oli kehua sen älykästä sisällystä. Shaahi piirtää myös ja piirustuksensa aiheeksi valitsee hän useimmiten ministerinsä, joitten ivakuvat sitte kiertelevät koko hovissa yleisen naurun esineinä.
Nasr-ed-Dinin laiminlyödyn kasvatuksen seuraukseksi luetaan se, että hän luotti ainoastaan itseensä ja harvoin antoi luottamustansa muille. Ollen epäluuloinen ja varovainen, hän vieraissa kasvoissa näki salamurhaajan, joka hänen henkeänsä vaani. Tämän epäluulon aiheena on muuan tapaus hänen hallituksensa alkuaikoina.