Joka asemalla on ylipäällysmies, pari tallirenkiä ja kuusi hevosta. Ensimainitulta saapi ostaa munia, leipää ja teetä, saapa joskus kanankin, harvoin kuitenkin Persian sisämaassa. Välistä tapahtuu, ettei saa ensinkään mitään, vaan saa mennä maata syömätönnä. Vesi, jota asemilla tarjotaan, on enimmäkseen lämmintä ja likaista. Kun sitäpaitse näkee miten persialaiset juovat, käy vielä vastenmielisemmäksi käyttää tuota kaikille yhteistä astiaa. Kun he ovat juoneet, viruttavat he suutansa viimeisellä siemauksella, ja, säästääkseen vettä, purskahtavat sen takaisin astiaan. Yösijasta maksetaan kaksi kraania. Ennenkuin lähtee asemalta, täytyy maksaa seuraavan kyytivälin. Tulee aina olla tarkka tieto matkan pituudesta, sillä persialaiset ilmoittavat sen mielellään kaksi kertaa pitemmäksi saadakseen kahdenkertaisen maksun. Kyytimaksu on yksi kraani farsahista (7 km) ja välit vaihtelevat 5-8 farsahin välillä hevosesta. Mies seuraa aina muassa oppaana sekä viedäkseen hevoset takaisin lähtöasemalle. Tätä miestä sanotaan "tjapartjageriksi", ja joka asemalla saadaan uusi. Hän saa yhden kraanin juomarahaksi.
Tämmöistä kyytilaitosta "tjaparia", ei kuitenkaan ole koko Persiassa; sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi muualla kuin enimmin käytetyillä teillä ja nämät ovat: Tabriksesta Senganin ja Kasvinin kautta Teheraniin, Teheranista Simnanin ja Shahrudin kautta Meshediin, ja etelään päin Teheranista Kumin, Kashahanin ja Ispahanin kautta Shiratsiin; Kashanista Jesdiin ja Kirmaniin; Teheranista lounaaseen Hamadanin ja Kirmanshahin kautta Arabian rajalle Khanekin luona; Teheranista Demanendiin, Askiin ja Barferushiin, sekä Shahrudista Asterabadiin. Parhaat asemahuoneet ovat Kasvin—Teheran—Kum reitillä, mutta sitte ne huononevat huononemistaan, mitä lähemmäksi tullaan Persian lahtea, ja länsimaakunnissa ovat asemat sanomattoman kurjia. Shiratsin ja Busherin välillä sekä Arabian rajan sisäpuolella, jossa ei löydy asemahuoneita, saapi tyytyä karavaaniasemiin, jotka ovat, jos mahdollista, vielä epämiellyttävämmät kuin tjaparkhanet. Myös yllämainittujen teitten varsilla on karavaaniasemia, mutta lyhemmillä välimatkoilla toisistaan kuin asemahuoneet; raskaasti kuormitetut karavaanit kulkevat nim. äärettömän paljon hitaammin kuin pari yksinäistä ratsastajaa. Karavaani, olkoompa siinä sitten kameeleja tahi muuleja, kulkee päivässä harvoin enemmän kuin kaksi asemaväliä.
Useimmat Persialaiset karavaaniasemat ovat Shaahi Abbas Suuren rakennuttamat, 17 vuosisadan alussa, josta ajasta ne ovat ehtineet suuresti rappeutua. Monet ovat myös varakkaitten henkilöitten rakennuttamia, jotka tähän tarkoitukseen ovat testamentanneet omaisuutensa, estääkseen shaahin anastamasta heidän jälkeenjäänyttä omaisuuttaan. Karavaaniasema on paljon suurempi kuin tjaparkhaneh, mutta muuten jotenkin samaan tapaan rakennettu. Neliskulmainen piha on niin iso, että monta karavaania yhtaikaa mahtuu sinne. Isossa portissa on tavallisesti myymälä, jossa saa ostaa teetä, leipää ja hedelmiä, mutta matkustavaisten mukavuudesta on vielä huonommin huolta pidetty kuin kyytiasemilla. Yönsä saa nim. viettää jos jonkinlaisissa suurissa, seiniin tehdyissä komeroissa.
Koska nyt on puhe kyytioloista, lienee paikallaan myös mainita jotakin persialaisista hevosista.
Alkuperäinen persialainen hevonen on pikemmin pieni kuin iso. Ulkomuodoltaan on se vähäpätöinen, jopa ruma ja kömpelökin, mutta vahva, virma ja väsymätön. Ylhäällä vuorilla, vaarallisilla, niljakkailla poluilla, äkkijyrkkien rotkojen välissä on se tyyni ja varma kuin muuli. Se on samassa varovainen ja viisas eikä astu, ennenkuin se jalallaan koettelee epäiltävää kiveä, pysyykö se paikallaan vai luiskahtaako se. Kun se kerran on päässyt liikkeelle, juoksee se uskomattoman kauvan väsymättä ja piiskaa tarvitsematta. Persian hevoset ovat enimmäkseen tasa-astujia ja liikkuvat käydessään erittäin pehmeästi ja miellyttävästi, mutta samalla vikkelästi. Asemahevosia on sitävastoin harjoitettu juoksemaan lyhyessä ravissa joka on melkein välttämätöntäkin, kun kuljetaan kaksitoista tai viisitoista penikulmaa päivässä. Persialaiset eivät ole mitään koulutettuja ratsastajia, ei koskaan sanota, että se tahi tuo ratsastaa hyvin tai huonosti, vaan taito on siinä, että jaksaa niin kauvan kuin suinkin istua lujasti satulassa ja vahingoittua niin vähän kuin suinkin, jos hevonen sattuisi kompastumaan.
Persialainen hevosrotu on ilmanalan vaikutuksesta jakautunut kahteen haaraan: ylämaan hevonen ja alamaan hevonen. Vuorilla kasvatettu hevonen ei siedä rannikko-ilmastoa, samaten alaniaanhevonen ei viihdy vuoristossa. Busherista Shiratsiin ratsastin koko matkan samalla hevosella. Se oli kasvanut vuoristossa, ja niin kauvan kuin kuljimme Farsistanin alpeilla oli se pirteä ja vilkas, mutta tultuamme matalalle rannikolle, kävi se veltoksi ja välinpitämättömäksi.
Paitsi kotimaista hevosta, löytyy Persiassa muitakin hevosrotuja, niinkuin tuo kuuluisa arabialainen hevonen, joka tuodaan Bagdadista, ja turkmenilainen hevonen, joka tuodaan turkmenien maasta ja Khorasanista. Viimemainittu lienee hevoslajeista nopein. Kasvaneena arolla ja jo aikaisimmasta nuoruudestaan tottuneena paimentolais-elämään, kiitää se nopeasti kuin tuulen viima erämaitten halki. Sen korkeat, vahvat sääret ovat sille hyväksi avuksi. Ulkonäöltään on se sitä vastoin jotenkin ruma. Sen pitkä, hoikka, harjaton kaula kannattaa suurta, kömpelöä päätä ja rinta on hyvin litistynyt.
Tämän lyhyen hevosjutun perästä jatkamme taas kertomusta ja pitkitämme matkaamme etelään päin.
Erään persialaisen seurassa ratsastin siis ulos Teheranin eteläportista, joka kantaa shaahi Abdul-Atsimin nimeä. Tohtori Hybennet saattoi minua vaunuissa parin tunnin matkan kaupungista, jonka jälestä hän jätti hyvästi ja palasi takaisin, minä taas jatkoin matkaani kohti tuntemattomia vaiheita muinaismuistoista niin rikkaassa Farsistanissa. Teheranista etelään päin leviää silmän siintämättömiin yksitoikkoinen ja hedelmätön hiekka-aro, jossa ainoastaan siellä täällä kasvaa harvaa kuivunutta ruohoa ja ohdaketta. Vasemmalla näkyy kaukana vanhan Rageksen rauniot, läntisten rajavuorten juurella, ja edessä häämöittää kaukana kultainen kupooli. Tämän alla lepää shaahi Abdul-Atsim, ja tämän pyhänä pidetyn haudan ympärille on rakennettu savimuureilla varustettu kylä. Leveä ja tasainen tie vie Teheranista kylään, jonka nimi myös on Shaahi-Abdul-Atsim. Tällä tiellä liikkuu, varsinkin juhlapäivinä, kirjava ihmisjoukko. Ylhäisiä persialaisia, virmoilla ratsuilla, dervishejä ja jalkamatkailijoita, mutta enimmän hunnutettuja naisia, jotka avojaloin retkeilevät pyhäkköön, kaikki nämät seuraavat toisiansa katkeamattomassa jonossa Shaahi-Abdul-Atsimiin ja sieltä pois.[17] Kylään ei päästetä ketään uskotonta. Muutamia vuosia sitten uskalsi eräs ranskalainen pujahtaa vitjojen läpi, jotka sulkevat lähinnä hautaa olevat kadut, mutta vaikka hän oli puettu persialaiseksi dervishiksi, tunnettiin hän ja piestiin niin pahasti, että hän puolikuolleena laahattiin pois kylästä. Tästä rääkkäyksestä tuli hän hulluksi ja semmoisena tuotiin hän Eurooppaan. Kun olin jättänyt Kährsähr ja Hassanabad nimiset asemat, saavuimme, kuljettuamme yhä mäkisempää maata Hauts-i-Sultaniin. Hauts-i-Sultanin alapuolella on samanniminen iso järvi, jonka ympäristöt ovat eurooppalaisille jotenkin tuntemattomat; luultavaa kuitenkin on, että järven muodostavat Kara-Su ja Rud-Khane-Shur nimiset-joet, jotka alkavat vuoriharjanteilla lounaisessa Irak-Adshmissa ja juoksevat itään päin.
Mitä kauvemmaksi Teheranista etenimme, sitä autiommaksi ja tyhjemmäksi kävi tie: ainoastaan silloin tällöin sivuutimme yksinäisen ratsastajan. Pari penikulmaa Hauts-i-Sultanista etelään tapasimme karavaanin, jossa oli noin viisikymmentä Mekasta palaavaa pyhiinvaeltajaa, jotka näyttivät erinomaisen väsyneiltä, laihoilta ja nälkäisiltä. Kulkiessaan pitkät matkat erämaitten halki oli heidän kasvonsa ihan ruskeiksi paahtuneet ja vaatteet riippuivat repaleina ruumiilla. Mutta koska nämät hurskaat äskettäin olivat käyneet kaikista pyhimmässä kaupungissa ja profeetan haudalla, niin ei minun persialainen matkakumppalini voinut olla alasastumatta ja suutelemana heidän vaippansa lievettä sekä pyytämättä parin arvokkaan ukon siunausta.