Vanhat hautakammiot ovat kaikki rappeutuneet. Eräällä niistä luetaan: "Olkoon tämä muistomerkki muistona muurari Husseinin kiitollisuudesta." Aihe tähän on seuraava: Oli kerran muurari, jota hänen ammattiveljensä halveksivat ja parjasivat. Eräänä päivänä, kun hän oli ansainnut ainoastaan muutaman äyrin, osti hän niillä kynttilän ja meni sille haudalle, jossa Harom, erään imamin poika lepäsi. Muurari polvistui hautakiven ääreen ja rukoili: "vaikka ihmiset halveksivatkin sinua ja hautaasi, olen minä vakuutettu siitä, että sinä olet yhtä pyhä kuin mikään muu pyhimys hyvänsä. Olen samassa tilassa kuin sinäkin: minuakin halveksitaan. Jos sentähden olet se, joksi sinut luulen, niin pelasta minut onnettomuudestani ja minä lupaan rakentaa sinulle suurimman hautapatsaan maan päällä." Eräänä päivänä oli shaahi Ismail kolmas puolisoineen ja hoviherroineen metsästämässä heti Ispahanin ulkopuolella pienen kylän lähellä, jossa muurari Hussein asui. Silloin nousi äkkiä raju-ilma ja metsästysseura hajaantui. Shaahin lempipuoliso tuli muutaman eunukin seuraamana pieneen kylään. He ratsastivat katuja myöden huutaen apua, mutta ei kukaan uskaltanut laskea heitä huoneeseen, kun pelkäsivät shaahin mustasukkaisuutta. Muurari, joka oli elämään kyllästynyt, rohkaisi itsensä, pyysi kuningattaren yksinkertaiseen mökkiinsä ja tarjosi hänelle, mitä talossa parasta oli. Palattuansa linnaan, kertoi hän shaahi Ismailille, kuinka köyhä muurari oli hänen henkensä pelastanut, josta shaahi niin ihastui, että hän heti nimitti muurarin suurvisiiriksi. Saatuansa valtaa ja rikkautta, täytti muurari lupauksensa, ja rakennutti Haromille komean muistomerkin.
Tsendeh-Rudin luona sijaitsee Tjahar Bagh eli "neljät puutarhat". Tämä on pitkä, leveä lehtokuja, jonka molemmilla puolin on rappeentuneita linnoja ja reheviä, mutta huonosti hoidettuja puutarhoja. Tämäkin lehtokuja on shaahi Abbas Suuren toimesta syntynyt, ja hän harrasti niin sen perustamista, että hän omakätisesti istutti plataanit ja asetti kultatomanin joka puun alle. Tämä on vielä tänäpäivänä, samaten kuin suuren shaahin aikana, Ispahanin kirjavan väestön kävelypaikkana. Siellä leikkivät lapset, siellä ratsastetaan edes takaisin ja komeillaan upeasti varustetuilla hevosillaan, siellä astutaan jaloin, nauttimassa iltahetkien viileyttä, kun aurinko laskee läntisten vuorten taakse ja mollan veisu moskeen tornista sekaantuu iltasoiton huiluääniin ja torven toitotuksiin.
Tsendeh-Rudin toisella rannalla on armeenialainen etukaupunki Djulfa.
Mutta ennenkuin lähdemme sitä katsomaan mainitkaamme muutamia sanoja
Irak Adshemin maakunnan suupimmasta joesta.
Tsendeh eli Sajendeh-Rud, s.o. "elämän virta", alkaa. Tsarda-Kuh vuorelta, Irakin siinä osassa, jota nimitetään Feridaniksi, jossa Khonsar niminen kaupunki sijaitsee. Joki, joka on leveä mutta matala ja samera, juoksee kaakkoiseen suuntaan ja häviää tuolla puolen Ispahania erämaan hiekkaan, tahi uudempien otaksumisien mukaan erääseen järveen, joka kuuluu olevan kymmenkunta penikulmaa kaupungista kaakkoiseen. Shaahi Abbas, joka käsitti "elämänvirran" olevan pääkaupungin elämän ja kukoistuksen alkulähteenä, ryhtyi erääseen työhön, jolla luultavasti ei ole vastinetta historiassa. Lisätäksensä joen vesimäärää, muutti hän monta peninkulmaa, vedenjakajan Mahmud Ker ja Tsendeh-Rud jokien välillä, jotta edellinen pakotettiin ottamaan toisen suunnan ja tyhjentämään vetensä jälkimäiseen. Kun tavattomia rahasummia oli uhrattu, mahdottoman suuria lammikoita, vesisäiliöitä, sulkuja ja kanavia rakennettu, onnistui tämä hanke täydellisesti. Mutta toinen, samaa tarkoittava tuuma, ei sitävastoin onnistunutkaan. Aikomuksena oli yhdistää Shat-el-Arabiin laskeva Karun joki Tsendeh-Rudiin. Abbas Suuri alkoi tämän työn, jota sitten Abbas II jatkoi, mutta kun oli työskennelty kaksikymmentä vuotta ja ajottain siihen käytetty 40-100,000 työmiestä yhtaikaa, huomattiin asia mahdottomaksi ja yritys jätettiin sikseen.
Tsendeh-Rudin yli vie kolme siltaa: Pul-i-Allah Verdi Khan, Pul-i-Hassanabad ja Pul-i-Sheristan. Ensimmäisen rakennutti Allah Verdi Khan, joka Abbas I aikana oli Persian sotaväen ylipäällikkö. Silta on joen leveimmällä kohdalla ja sitä kannattaa 34 holvikaarta. Pul-i-Hassanabad on merkillinen kauniin rakenteensa puolesta. Siinä on kaksi käytävää, toinen toisensa päällä. Ylimmäisessä, joka on avonainen, mutta sivuilta korkeitten muurien suojaamana, joissa on kaariportteja, kulkevat ratsastajat ja karavaanit; alimmainen, jonka yli on rakennettu 25 holvia, on vaan käveliöitä varten. Runsailla kevättulvilla nousee vesi alimmaisen käyttävän lattialle. Näin tapahtui minun siellä ollessani ja oli erittäin kaunista katsella kun vesi juoksi holvien läpi ja marmorirappuja myöten toiselle puolelle. Syyskesällä sitävastoin kun kuivuus alkaa, tulevat joenuomassa suuret hiekkasärkät näkyviin, ja näitten välitse pujottelee silloin vaan mitättömiä puroja. Pul-i-Sheristanista ei ole mitään erityistä mainittavaa. Se on rakennettu samalla tavalla kuin useimmat muut persialaiset sillat.
Heti Ispahanin ulkopuolella on merkillinen rakennus, nimittäin "vapisevien tornien moskee." Se on rakennettu samaan malliin kuin Mesdjed-i-Shaahi, mutta on paljon pienempi, ja torneilla on merkillinen omituisuus, että jos nousee ylös toiseen ja voimallisesti pudistaa sitä, niin vapisee ei ainoastaan tämä vaan toinenkin torni. Persialaiset väittävät, että se on moskeen alla lepäävä pyhimys, joka aikaansaa vapisemisen ja sointuvan lauluäänen, joka silloin tällöin saattaa kuulua torneista. Vapiseminen riippuu kuitenkin ainoastaan rakennusmestarin kekseliäisyydestä, joka on antanut molempien tornien olla jonkillaisessa tasapainosuhteessa toisiinsa, ja laulavat äänet syntyvät tuulen vinkunasta torniaukoissa.
Kun on ratsastanut Hassanabadin sillan yli, saavutaan puolentunnin päästä ennenmainittuun Djulfa nimiseen esikaupunkiin, jonka shaahi Abbas Suuri perusti. Kohottaaksensa Persian teollisuutta ja kauppaa, kutsui tahi oikeastaan ajoi hän Ispahaniin väkeä armeenialaisesta kaupungista, Djulfastar Arasjoen luona, jonka mukaan sitten väestön uusi kotipaikka nimitettiin Djulfaksi. Armeenialaiset kotiutuivat pian uuteen kotimaahansa, varsinkin kun shaahi myönsi heille monia vapauksia ja oikeuksia. Mutta sitä huonommin kävi heille seuraavien hallitsijain aikana, jotka kaikella tavalla nylkivät heitä ja anastivat rikkaitten kauppiaitten aarteita. Nämät siirtyivät sentähden joukottain Intiaan ja Kiinaan tai palasivat he kotimaahansa. Djulfa joutui rappiotilaan, ja tässä esikaupungissa, jossa Abbaksen aikana oli 30,000 asukasta, asuu nyt ainoastaan 2,000 armeenialaista, jotka viettävät surullista elämää ja ansaitsevat niukan elatuksensa viinin ja arrakin puhdistamisella tai opiumin viljelemisellä. Viinirypäleet tuodaan Ispahanin rikkaista puutarhoista, joissa niitä kasvaa 30 eri lajia; niistä on kishmishrypäle pienin mitä löytyy. Kaupungista viedään ulos myös vesimelooneja, persikoita ja jaloimpia aprikooseja.
Djulfan kadut ovat pitkät, mutta epäsäännölliset. Jokaisen kadun keskellä juoksee pieni puitten piirittämä puro tai kanava. Katu on siis jaettu kahteen kapeaan katukäytävään, joita kanava erottaa toisistaan, mutta siellä täällä ovat ne kivisilloilla toistensa yhteydessä. Armeenilaiset ovat suurimmaksi osaksi köyhiä, eikä heillä ole varaa pitää muuta kuin yksi huone. Kun tämä tavallisesti on iso, täytyy sitä ankarana talvisaikana jollakin tavalla lämmittää ja saadaksensa niin paljon hyötyä kuin suinkin polttopuista, jotka Persiassa ovat sangen kalliita, käytetään tattarilaisissa ja muhamettilaisissa kansoissa tavallista tulensijaa eli "kursinia". Tämä on aivan yksinkertaisesti maasta tallattuun lattiaan kaivettu kuoppa, jonka yli asetetaan neljällä matalalla jalalla lepäävä, pöydän näköinen laitos. Tämän pöydän ympäri asettuu koko perhe patjojensa ja tyynyjensä päälle ja jalat ojennetaan niin lähelle hehkuvia hiiliä kuin suinkin. Täällä istuvat armeenialaisnaiset päiväkaudet virkaten, ja täällä nukkuu koko perhe öisin. Kesällä peitetään kuoppa puukannella.
Ne eurooppalaiset, jotka osaksi sähkölennätinvirkamiehinä, osaksi kauppiaina työskentelevät Ispahanissa, asuvat kaikki Djulfassa. Perheineen on heitä 20 henkeä.
Djulfa herättää erityisesti ruotsalaistenkin huomiota. Djulfan augustiinilaisluostarissa löysi nimittäin v. 1650 Niilo Matinpoika Kjöping, silloinen Ruotsin soturi Persian palveluksessa, sittemmin kuninkaallinen ruotsalainen laivaston luutnantti, tuon tunnetun "Matkustaja-Pentin" nimen piirrettynä. Vapaaherra Pentti Oxenstjerna oli laveilla Itämaan-matkoillaan jo v. 1617 saapunut Ispahaniin, jossa shaahi Abbas Suuri hänet erittäin hyvin vastaanotti. Otettuaan shaahin rinnalla osaa sotaretkeen turkkilaisia vastaan, kävi hän taas Ispahanissa, joka silloin oli komeutensa ja suuruutensa kukkulalla. Kerrotaan että "Shaahi Abbas oli ollut sangen armollinen; Pentti herralle, niin että tämä usein oli päässyt kuninkaan luokse." Heidän keskinäisestä seurustelustaan mainitaan seuraavaa, jonka tahdon kertoa tuon vanhan kertomuksen omilla sanoilla:[20]