"Sittekun kuningas oli Pentti herralle näytellyt harvinaisimpia ja kalliimpia kapineitaan, kuuluu hän kerran vieneen hänet puutarhaansa ja oli siellä näyttänyt hänelle mitä harvinaisimpia kasveja, joita tämä muukalainen suurimmalla kummastuksella katseli. Kuningas säästi kuitenkin harvinaisimman viimeiseksi, näyttäen keskellä puutarhaa erästä kasvia, jolle hän itse sanoi panevansa suurimman arvon. Tämä kuuluu olleen katajapensas, jota ympäröi puhtaasta kullasta tehty aita, tahi oli se lukittuna erityiseen taloon, ettei kukaan saisi sitä lähestyä tahi vahingoittaa. Muitten kertomusten mukaan olisi kuninkaalla ollut tämä pensas (epäilemättä pohjoismaisena kasvina viileyden tähden) rautaovella ja vahvoilla telkeillä varustetussa holvissa, johon hän lopullisesti vei vapaaherra Oxenstjernan näyttääkseen hänelle tämän merkillisimmän harvinaisista aarteistaan. Persialainen majesteetti kuuluu silloin kysyneen häneltä, tunteeko hän tämän kasvin verrattoman voiman ja ominaisuudet? Mutta tämä, joka lapsuudestaan oli tottunut näkemään runsaasti näitä kasveja, ja ehkä oli tietämätön sen lääkevoimasta, ei voinut pitää tätä harvinaisuutena tahi kallisarvoisena, vaan kerrotaan hänen äkkiä vastanneen: 'Teidän majesteettinne, Ruotsissa on kaikki metsät ja mäet täynnä näitä pensaita.' Kuultuansa tämän, ei kuningas enään puhunut siitä mitään, eikä vapaaherra Oxenstjerna siis saanut tietää syytä miksi kuningas piti tätä kasvia niin suuressa arvossa, ja sitä seikkaa, kertomuksen mukaan, moni kuuluu katsoneen lääketieteelle suureksi vahingoksi."

YHDESTOISTA LUKU.

Matka Kyyron haudalle.

Otettuani jäähyväiset herra Geyeriltä ja kiitettyäni häntä suuresta vieraanvaraisuudestaan, jätin kello 8 aamulla, 6 p. toukokuuta, komean Ispahanin. Vielä kerran ratsastin läpi Djulfan kapeita katuja, ennenkuin pääsin maalle. Tie, tasainen ja hyvä, nousee vienosti viettävää mäkeä ylös, jonka kukkulalta kaupunki tarjoaa viehättävän näkemyksen, ollen yhden ainoan, suuremmoisen, vihannan puutarhan peitossa, leveä joki keskellä. Korkeat sillat, moskeet monivärisine tornineen, tavattoman laajat poppeli- ja kypressilehtokujat ja rakennusten sekamelska — tämä kaikki on omiansa johtamaan mieleen "tuhannen ja yhden yön" satuja ehkä enemmän kuin mikään muu Itämaan kaupunki, jos ei oteta lukuun vanhojen kaliifien satukaupunkia.

Heti Djulfasta etelään on maa hyvin mäkistä, mutta tasaantuu sitte vähitellen ja Marg ja Majar nimisten kylien kohdalla ratsastimme täyttä laukkaa tiellä, joka oli sileä kuin asfalttilattia. Täällä kohtasin englantilaisen tohtori Scullyn Shiratsista, ensimmäisen matkustavaisen eurooppalaisen, jonka Persiassa olen tavannut. Näissä kaukaisissa seuduissa ovat kaikki eurooppalaiset tuttuja, josta syystä mekin tervehdimme, astuimme hevosilta alas ja pysähdyimme hetkeksi, jolloin t:ri Scully tarjosi viiniä ja sikaaria. Majarin majatalossa oli ainoastaan yksi hevonen — kaikki muut olivat ulkona — ja oppaan täytyi sentähden ottaa aasi itsellensä ja minun kapineilleni. Aasi, joka ei pitänyt laukkaamisesta, jäi pian jälkeen, ja minä jatkoin matkaani yksinäni erinomaisella tiellä Ispe, Vajnan ja Germseh nimisten kylien läpi. Viimemainitussa kylässä oli eräs Imamtsadeh lukemattomine hautoineen, johon suuret ihmisjoukot tulivat Kumishehista, harjoittamaan iltajumalanpalvelustaan profeetan haudalla. Kumisheh on jotenkin suuri kaupunki moskeineen ja tornineen. Tein pitkän kävelyretken katuja pitkin ja kävin basaareissa, poikajoukkojen minua seuratessa. Täällä sain tyytyä pieneen oppaaseen — muuten erittäin kaunis poika — joka oli ainoastaan kymmenvuotias ja jonka jalat eivät ulottuneet jalustimiin, minkä tähden hän sai pistää ne parin nahkahihnan silmukkoihin. Hän rukoili mitä liikuttavimmilla sanoilla, etten ratsastaisi hänen tyköänsä pois.

Kuusi tuntia kuljettuamme saavuimme Jesdekastin kylään. Tämä oli kummallisin kylä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Arolta, joka muuten on ihan tasainen, kohoaa tässä äkkijyrkkänä pieni kallio ja saviasunnot on rakennettu sen huipulle tahi sijoitettu pääskysen pesän kaltaisina pitkin vuorenrinteitä. Talot ovat usein monikerroksiset, varustetut pienillä parvekkeilla, joissa moni persialainen kaunotar viettää päivänsä ja joihin kirjava joukko vaatteita on ripustettu kuivumaan ja tuuleentumaan. Ylös kylään vie mutkikas polku, jota ei voi käyttää muu kuin se, joka on oppinut sen löytämään. Ei saata toivoa varmempaa linnaa kuin Jesdekast on, ja luultava onkin, että se ennen muinoin on semmoisena toiminut. Majatalo sijaitsee arolla, kylän alapuolella ja sinne oli asettunut parikymmentä Sel-i-Sultanin sotilasta, joten siellä oli jotenkin ahdasta. Nämät olivat kuitenkin kunnon miehiä ja tarjosivat viinirypäleitä ja melooneja, josta syystä jäin kahdeksi tunniksi Jesdekastin majataloon vilkkaasti keskustelevain sotilaitten seuraan, jotka melkein kaikki olivat turkkilaisia.

Shulgistan'in, Abeden ja Surmekin kylien välillä on tie tasaista aroa, jossa vilisee pieniä, harmaita sisiliskoja ja eräänlaisia suuria, punaisia hämähäkkejä. Abade on kukoistava kylä, ihanine tuoksuvine puutarhoineen ja puhtaine, tasaisine kattoineen. Suramekin likelle, jossa vielä näkyy vanhan linnoituksen raunioita, oli noin parisataa kameelia käsittävä karavaani leiriytynyt. Eläimet kulkivat vapaasti ympäri ja söivät erämaan ohdakkeita, sillä välin kun persialaiset kauppiaat söivät tai lepäsivät tilapäisissä teltoissa, joita aivan yksinkertaisesti valmistetaan siten, että purjekangas heitetään muutamien toistensa viereen asetettujen tavaramyttyjen yli. Nämät teltat antavat kuitenkin riittävän suojan auringon polttavia säteitä. vastaan sinä lepopäivänä, jota karavaanit säännöllisesti pitävät kaksi päivää marssittuaan.

Jo Surmekin ja Khanikuran luona alkaa huomata, etteivät Farsistanin vuoriseudut ole kaukana. Ennenkuin viimemainitulta paikalta saapuu Dehbidiin on seutu käynyt yhä mäkisemmäksi ja tie kiviseksi ja liukkaaksi. Dehbidissä menin heti sähkölennätintaloon, jota ympäröi korkea muuri, sekä poppelit ja kukkapenkit. Englantilainen virkamies, joka sähkösanomalla oli saanut tietää tulostani, tuli minua jo pihalla vastaan. Hän oli ollut 12 vuotta Persiassa ja vaimonsa oli hänen mukanansa. Viivyin täällä useita tuntia, minulle tarjottiin teetä ja aamiaista, joka maistui sitä paremmalta, koska en ollut moneen päivään syönyt muuta, kuin munia ja persialaista leipää.

Englantilaisten sähkölennätinvirkamiesten tulee, paitsi varsinaista virkatehtäväänsä, myös pitää ilmatieteellistä päiväkirjaa, mutta he merkitsevät vaan jokaisen päivän korkeimman lämpömäärän Fahrenheitin mukaan, sekä muutamia yleisiä ilmatietoja, niinkuin tuulta, sadetta, pilvistä, selkeätä j.n.e. Tänä päivänä, 9 p. toukok., oli korkein lämpömäärä +24° C. Tammikuussa ja helmikuussa on korkein lämpömäärä klo 2 i.p. +3° C ja alin lämpömäärä laskee useita asteita jäähtymäpisteen alipuolelle. Dehbidissä alkavat yöhallat lokakuun keskipalkoilla ja jatkuvat huhtikuuhun asti. Lunta sataa tavattomat määrät, ja jokaisena talvena tapahtuu että lumi joskus katkaisee sähköjohdon. Englantilainen kertoi pakkasen usein olleen niin kovan, että vaikka oli kolmasti päivässä lämmitetty, oli vesi pesuastiassa kuitenkin aamulla ollut jäässä. Mutta Dehbid siaitseekin korkealla, se on Kuhrudin jälkeen korkein sähkölennätinasema Persiassa, ja ylätasanko, jonka keskellä se siaitsee, on kaikin puolin korkeitten vuorten ympäröimä, joista muutamilla on ikuista lunta korkeimmilla huipuillaan. Dehbidin ilmasto on kuitenkin erittäin terveellistä, ilma on puhdas ja selkeä, ja sentähden tulevat vuorten eteläpuolella asuvaiset paimentolais- eli nomaadiheimot (persiaksi il) ylös näille seuduille ja asettuvat ylätasangolle, jossa viipyvät vuoden neljänä lämpimimpänä kuukautena. He tarvitsevat monta viikkoa päästäkseen Shiratsista Dehbidiin, kun kuljettavat mukanaan silmänkantamattomia lammas- ja kuttulaumoja, jotka kulkiessaan samoilevat siellä täällä laitumella. Nomaadit asuvat suurissa, neliskulmaisissa mustissa teltoissa ja viettävät liikkuvaista, vaihtelevaista ja vapaata elämää, hauskempaa kuin kaupunkilaiset. Ollen luonnoltaan ylpeitä ja rohkeita, halveksivat he tilallista väestöä, ja nomaadi nai harvoin tytön, joka ei kuulu hänen heimoonsa, vielä vähämmän kaupunkilaistytön. He ovat yksiavioisia ja heidän naisensa käyvät hunnuttomina, ovat terveitä, vahvoja ja ahkeria. Heimon päällikkö, eli Ilkhani on hallituksesta ihan riippumaton ja hallitsee niinkuin kuningas omaisiaan. Hänen täytyy tuntea eläinlaumojen luvun, ja pitää huolta siitä, etteivät ne vähene, sillä ne ovat paimentolaisten rikkautena ja elatuksena. Telttojen ja talouskapineitten kuljettamiseen käytetään aaseja ja kameeleja, itse ratsastavat he hevosilla tahi kävelevät. Kaupunkeihin myyvät he maitoa, juustoa, voita, nahkoja ja villoja, joita tavaroita kaupassa vaihtavat aseihin, kuuliin, ruutiin, astioihin ja talouskapineihin. Kaupungeissa käyvät vaan toimittaessaan tämmöisiä asioita.

Näin kumminkin parikymmentä tämmöistä heimoa, kullakin 10 tai 15 telttaa, ratsastaessani Dehbidista Murgabiin, johon saavuin illalla, Tie oli koko ajan kierrellyt ylös vuoria, jotka nyt tarjosivat yhä kauniimpia näköaloja äkkijyrkkiä, holjuisia ylängöitä ja niitten välissä viheriöiviä niittyjä. Eräällä tämmöisellä sijaitsee Meshedi-i-Murgab, suuri, Murgabjoen mukaan nimensä saanut kylä. Murgabjoki kastelee läheistä ylätasankoa ja tekee sen niin perusteellisesti, että tasanko on puolittain muuttunut suoksi, jossa miljaardeja sammakoita iltasin kurnuttaa ja jossa mitä mehuisimpia vesikasveja viihtyy. Kylä on siis jotenkin vesiperäisellä ja kostealla paikalla, olivilehdon peitossa, mutta varallisuus näyttää olevan hyvällä kannalla; kumminkin oli liike vilkasta ja eläimet hyvässä lihassa. Kello 6 aamulla 10 p. toukokuuta lähdin Murgabista ja jouduin pian yhä korkeampaan vuoristoon. Sitä myöten kuin vuoret kävivät yhä jylhemmiksi ja jättiläismäisemmiksi, sitä myöten tiekin muuttui yhä huonommaksi ja epätasaisemmaksi. Eräällä kohdalla oli tie sadan metrin matkalla hakattu itse kallioon, jotta se oli avonaisen tunnelin näköinen, ja niin kapea ja ahdas, että jalustimet koskivat molempiin sivuihin. Ei olisi ollut hauskaa kohdata siellä jotakin vastaantulijaa; jommankumman olisi täytynyt peräytyä.