Seuraavana aamuna ratsastimme Kotel Kemaredjin yli; tämä on rikkinäinen vuoriryhmä, yhtä vaikea ja vaarallinen kuin edellinen. Tässä kompastui hevoseni äkkiä liukkaalla vuorennikamalla ja minä olisin vierinyt jyrkännettä alas ja varmaankin pahasti loukkaantunut, jollen olisi viimeisessä silmänräpäyksessä saanut jalansijaa eräälle ulkonevalle kallionkärjelle. Tuolla alhaalla laaksossa juoksi pieni puronen, jossa oli runsaasti kaloja, rapuja ja sammakoita. Vuorilla vilisi sisiliskoja, haapanäätiä ja kyyhkyisiä. Äsken kaatuneen muulin ympärillä liiteli joukko korppikotkia.
Yhdentoista aikaan päivällä saavuimme Konar-Takteh nimiseen kylään, jonka karavaani-asema oli raunioina ja sähkölennätinasema autio. Asetuin sentähden asumaan erään hyväntahtoisen persialaisen luokse, joka perheineen asui okaisista oksista rakennetussa kesämajassa. Hänellä oli kaksi kaunista, reipasta ja hunnutonta vaimoa, jotka kyselivät minulta yhtä ja toista, erittäinkin montako vaimoa minulla oli. Kolme, noin yhden, kahden ja kolmen vuoden vanhaa poikaa konttasi ympäri mökissä. Minä sijoituin syöpäläisistä vilisevälle matolle, sillä välin kun naiset hääräsivät ruuanlaitoksesa, lypsivät lehmät ja kantoivat vettä läheisestä kaivosta ja mies ajoi elukat mökkiä ympäröivään riisiaitaukseen. Hän oli parhaassa sovussa vaimojensa kanssa ja näillä näkyi olevan enemmän sanomista kuin mitä kaupungeissa on tavallista.
Kello 9 illalla jätimme tuon vieraanvaraisen perheen ja jouduimme pian viimeiselle korkealle, Kotel Malo nimiselle vuoriryhmälle. Ahtaassa laaksossa juoksee leveä ja vesirikas Rud Khdneh Dalikin joki. Se täyttää koko laakson pohjan, josta syystä tie on muurattu toiselle sivulle. Joen yli kuljetaan korkeata seitsenkaarista kivisiltaa jota kaunistaa neljä tornia.
Pian kuitenkin mahtavat vuoret alenevat, rinteet käyvät yhä loivemmiksi, nyt astutaan alas Farsistanin ylämaasta ja Dalikin luona ollaan vaan noin 60 m merenpinnan yläpuolella. Dalikin on suuri kylä lukemattomine taatelipalmuineen, ja tänne saavuimme kello 4 aamulla. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli ilma jo tukehuttavan kuuma ja rasittava. Levähdettyämme kolme tuntia ratsastimme jylhän aron yli. Kuumuus oli kauhea ja yhä se vaan lisääntyi. Tuntee pyörrytystä ja joutuu ikäänkuin horroksiin. Hevonenkin on kankea ja on mahdotonta saada sitä vauhtiin. Harvoin tapaa kulkijaa. Koko luonto on vaiti ja kuollut tässä hirveässä kuumuudessa. Kello 11 pääsimme Borasjäniin, jossa armeenialainen sähkölennätinvirkamies ystävällisesti otti minut vastaan ja tarjosi aamiaista ja limonaatia. Viivyin hänen luonansa koko päivän ja nukuin kello 6:teen huoneessa jossa lämpömittari osoitti 39° C. Syötyämme vahvan päivällisen lähdimme taas matkaan kello 9. Nyt oli pilkkopimeä ja oppaani kävi veltoksi ja uniseksi, josta syystä heti ratsastin pois hänen luotaan. Hän huusi ja rukoili "Allahien nimessä", minua pysähtymään ja odottamaan häntä mutta turhaan. Ashmedin karavaaniaseman luona, johon saavuin kello 2 aamulla, odottelin häntä ja sitten jatkoimme yhdessä käyden tasaisella Messileh nimisellä rannikolla. Maa käy yhä kosteammaksi ja suolaisemmaksi. Paikottain on se lumivalkoinen. Päivän noustessa valaisi se säteillään Persianlahden peilikirkasta pintaa, ja Bushirin valkoiset talot alkoivat näkyä. Lahti lepäsi tuossa niin kuolleena ja hiljaisena, ei voinut huomata heikointakaan tuulenhenkeä, ei vedenpintaa ainoakaan laine röyheltänyt, mutta Arapian rannikolta heijastuva punakeltainen värivivahdus teki tämän taulun vielä autiomman näköiseksi. Pian joudutaan kostealle niemekkeelle, jota peittää paksu suolakerros. Tämän kautta on Bushir mantereen kanssa yhteydessä. Tie tekee sitten suorakulmaisen käänteen ja nousee vähitellen ylös niemimaalle. Kun on astuttu tuota tuskin huomattavaa ahdetta ylös, saa näköala ihan toisenlaisen muodon. Nyt tulee näkymään monta pientä kylää ja yksinäistä taloa, joita taatelipalmut ympäröivät, jalkamatkailijoita, ratsastajia ja kameelikaravaaneja liikkuu kylien välillä ja edessään näkee Bushirin ränstyneine, torneilla varustettuine muurineen ja sikin sokin rakennettuine taloineen. Rantoja pitkin on monenkaltaisia kalastajavenheitä kiinnitetty ja ulkona lahdella on komea laiva ankkuroituna. Kello 4, 22 p. toukok. ratsastimme kaupunginportista sisälle. Ratsastus Persian läpi oli päättynyt: 150 penikulmaa oli kuljettu 29 matkapäivässä.
Olen kiirehtinyt matkaa päästäkseni perille, jos mahdollista, ennenkuin höyrylaiva lähti Bushirista; Basradin Borasjurissa kerrottiin sen lähtevän 22 päivän illalla. Ratsastin sentähden asioitsijan luokse ostaakseni piletin, mutta sain suureksi mielipahakseni kuulla, että laiva oli juuri muutama tunti sitten lähtenyt. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin jäädä ikävään Bushiriin kokonaiseksi viikoksi odottamaan ensimmäistä höyrylaivaa. Tämä oli jo senkintähden epämieluista, kun minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistä saisin kattoa pääni päälle, sillä minusta oli sekä vastenmielistä että vaaranalastakin asua 7 päivää karavaaniaseman komerossa. Tosin oli herra Fargues antanut minulle suosituskirjeen kenraali Houtum-Shindlerille, jonka nykyään piti olla Bushirissa, mutta sekä Katserunissa että Borasjurissa kertovat sähkölennätinvirkamiehet hänen juuri lähteneen Bombayhin. Minä en siis ensinkään ottanut tätä kirjettä lukuun, varsinkin kun tiesin erään varakkaan kauppiaan, herra Hotsin, jolta minun tuli nostaa 400 kraania, ottavan minut hyväntahtoisesti vastaan. Kun matkustaa Persiassa, ei ole hyvä kuljettaa kaikkia matkarahojaan mukanansa, ja sitäpaitsi on se tuskin mahdollistakaan kun voi käyttää ainoastaan hopearahoja. Kun lähdin Teheranista, otin siis mukaani ainoastaan niin paljon rahaa, kuin tarvitsin Shiratsin matkaani. Siellä piti minun, kiitos tohtori Hybennetin huolenpidosta, saada nostaa 600 kraania herra Farguesin luona. Häneltä sain 200 kraania kilisevässä rahassa ja herra Hotsilla nostettavan 400 kraanin vekselin. Menin sentähden tämän luokse ja sain heti tuon summan, mutta mistä saisin asunnon, siitä ei hän ensinkään näyttänyt välittävän.
Vanha opastaja-ukkoni auttoi minua siinä sekä työllä että neuvolla. Hän sanoi tuntevansa erään muukalaisille sangen hyväntahtoisen ja vieraanvaraisen armeenialaisen papin. Me siis lähdimme tämän luokse pitkin ahtaita kujia myöden. Saavuttuamme taloon, nousin papin luokse ylös ja tervehdin turkinkielellä, koska meillä ei ollut muuta yhteistä kieltä, ja minut otettiin sydämmellisimmästi vastaan. Sain heti haltuuni vierashuoneen, ja kylvettyäni perinpohjaisesti, toi palvelija tarjottimella yksinkertaisen päivällisen. Sinä iltana menin aikaisin maata, täydellisesti varmana siitä, että tämä viikko tulisi olemaan sangen ikävä ja yksitoikkoinen; kirjoja minulla ei ollut, eikä retkiä kaupungissa ja sen ympäristössä voitu tehdä ennenkuin auringon laskun jälkeen, koska kuumuus sitä ennen lamautti sekä ruumiin että sielun voimat.
Seuraavana päivänä tuli papin poika huoneeseeni seurustelemaan kanssani. Minä "ammensin" hänestä yhtä ja toista, tiedustellen mitä oli kaupungissa nähtävää. Puheenalaiseksi joutui silloin myös lahdella ankkuroittu "Persepolis" höyrylaiva. "Sen pitäisi teidän välttämättömästi nähdä, mutta minä kysyn ensin kenraali Shindleriltä", sanoi poika. — "Kenraali Shindler! Onko hän kaupungissa?" "On." En saata selittää, miten se tapahtui, mutta parin minuutin päästä seisoin kenraali Shindlerin edessä, kädessäni herra Farguesin antama kirje. Tästä seurasi että kenraali heti lähetti palvelian armeenialais-papin luokse — jota minä sittemmin sain tilaisuuden kiittää hyväntahtoisuudestansa — tuomaan kapineeni ja käski minun kotiutua hänen luonaan; itse oli hän kuitenkin Amerikan konsulin Malkolmin vieraana, mutta tämäkin, synnyltään armeenialainen, vastaanotti minut suurimmalla kohteliaisuudella. Tänne minä jäinkin kunnes ensimmäinen höyrylaiva lähti. Kolme päivää asuimme Bushirissa ja kolme päivää Malkolmin huvilassa, peninkulma kaupungista etelään. — Tahdon tässä puhua muutaman sanan Bushirista, sen läheisimmästä ympäristöstä ja sen merkityksestä Englannille.
Bushirin asukasluku nousee 20,000, kirjava sekotus arapialaisia, persialaisia, armeenialaisia, hindulaisia ja neekereitä, jotka suurimmaksi osaksi elävät kaupasta ja kalastuksesta. Sitäpaitsi on täällä 40 eurooppalaista, enimmäkseen englantilaisia, kenraalikonsulinvirastossa ja sähkölennätinvirkamiehinä; muut kuuluvat saksalaisiin, englantilaisiin ja hollantilaisiin kauppahuoneisiin, jotka maahan tuottavat eurooppalaisia siirtomaantavaroita; persialaiset itse vievät ulos viljaa ja opiumia.
Bushir on suurin satamakaupunki Persianlahden rannalla ja tärkein varastopaikka Englannin kaupalle sekä keskipiste sen vaikutukselle tässä maassa. Vahvistaaksensa vaikutustaan, koettivat englantilaiset v. 1857 anastaa kaupungin. Kun englantilaiset olivat monta turhaa yritystä tehneet, rakennettiin persialaisten pelkurimaisuuden tähden rauha, joka ei juuri ollut englantilaisille häpeällinen, mutta ei likimainkaan kunniallinenkaan. Silloin olisi ollut oikea hetki asettaa Venäjän enenevälle vaikutukselle maan pohjoisosassa vastapaino, siten että olisi otettu vakava jalansija etelä-Persiassa. Nyt koettavat kuitenkin englantilaiset muulla tavalla, joskin vaan ehdotuksen muodossa parantaa vuosi vuodelta yhä vähenevää kauppaansa Persiassa. Suurimmat toiveensa ovat he nim. asettaneet Arabistanissa juoksevaan Karun jokeen, joka on Shat-el-Arabin vasemmalta tuleva lisäjoki ja Persian ainoa purjehtimiselle sopiva joki. Kaksi estettä on kuitenkin tällä reitillä avattavalle uudelle kauppatielle, nim. putoukset Ahuas kaupungin luona ja Persian hallitus, jota tämmöiset hankkeet aina arveluttaa. Vesiputouksia voisi kiertää kanavalla[29] ja Shushterista Ispahaniin tulisi rakentaa uusi karavaanitie vähemmän vaivalloiselle ja paljon lyhemmälle maa-alalle kuin Ispahan—Shirats—Bushir reitti. Tämä on erittäin hyvä tuuma ja kummallista olisi, jos se ei joskus toteutuisi. Mutta ensin täytyisi saada baktiarien hurjia paimentolaisheimoja rauhoittumaan, näillä kun juuri on tyyssijansa Shushterin ja Ispahanin välillä. Tulisipa tämä tie edullisemmaksikin kuin karavaanitie Bagdadista Kirmanshahiin, koska turkkilaiset asettavat ihan suunnattomia tulleja kaikille ulkomaan tavaroille, joita Bagdadiin tuodaan. Toinen ehdotus tarkoittaa Bagdadin ja Teheranin yhdistämistä rautatiellä, joka kulkisi Kirmanshahin ja Hamadanin kautta, mutta tavattomat esteet maaperässä, varsinkin viimemainitun kaupungin luona, haittaavat tämänkin tuuman toteuttamista.
Tämän yhteydessä tahdon muutamin sanoin kosketella Englannin suhdetta
Venäjään Persiassa.