Nyt hiljentää laiva vauhtiansa, ettei se törmäisi niihin moniin pikku venheisiin, jotka täällä kuljettavat tavaroita ja väkeä edestakaisin. Oikealla näkee Ranskan konsulin talon somine verantoineen ja puutarhoineen, sekä trikolori, jonka värit jyrkästi eroavat harmaasta taustasta. Kello puoli seitsemän illalla ankkuroimme tullihuoneen portin edustalla, jonka lävitse kaikkien tavaroitten ja matkustajien täytyy kulkea. Tästä paikasta oli hyvä näkyala kaupungin molemmille puolille ja näitä yhdistävälle ponttoonisillalle. Samassa silmänräpäyksessä, kun pysähdyimme, tuli koko joukko sangen kummallisen näköisiä pikkuvenheitä Mejidiehin luo viedäkseen matkustajia ynnä kapineita maihin. Nämät ovat pieniä, pyöreitä, korinnäköisiä aluksia, "ilman etu- ja takakeulaa kilvenmuotoisia" niinkuin Herodotos sanoo. Runko on palmikoitta pehmeistä oksista, ja näitten lomot on täytetty toisilla oksilla ja kahiloilla. Nämät päällystetään sisältä ja ulkoa asfalttikerroksella, jotenka ne tulevat täydellisesti vedenpitäviä ja kannattavat uskomattoman paljon. Tällaisia veneitä näkee täpötäynnä melooneja ja muita hedelmiä tullihuoneen laiturin edustalla, ja vaikka niihin on ahdettu niin ylönpaljon tavaraa, eivät ne tippaakaan vuoda. Niitä käytetään etupäässä tavaroiden kuljettamiseen rannalta toiselle, sekä maakylistä Bagdadiin. Usein niitä näkee kymmenittäin kytkettyinä toisiinsa liukuvan alas Tigristä myöden ainoastaan muutamien miesten ohjaamina. Mutta niiden sauvominen vastavirtaan on sen sijaan työlästä, sillä kun ne ovat ympyriäisiä, pyörivät ne helposti ympäri silloin kun airolla lykkää pohjasta. Kaksi miestä hoitaa niitä sentähden siten, että kun toinen sauvoo niin toinen meloo. Keskellä virtaa, joka Bagdaadin kohdalla on noin kuusi metriä syvä, soutaa mies kummallakin puolella airollansa. Ensi katsannossa näyttää kummalliselta, että käytetään näitä raskassoutuisia aluksia, eikä kanoottia tai tavallisia veneitä, mutta tähän on luultavasti syynä se, että puu on täällä sangen kallista, se kun on tuotava aina Armeenian vuorilta ja Tauruksesta asti. Olen jo puhunut lautoista, jotka lepäävät ilmalla täytettyjen nahkasäkkien päällä. Kun kauppiaat ylävirran varsilta tuovat tavaroitaan tämmöisillä puulautoilla, myyvät he korkeasta hinnasta myös lauttapuut. Sitten tyhjentävät he nahkasäkit, kuormittavat niillä muulinsa ja palaavat sitten koteihinsa, jokien alkulähteillä varustautuaksensa taas uudelle matkalle. Tällä tavalla Bagdadissa oikeastaan rakennuspuita saadaan ja sentähden saa veneen rakentamista varten tyytyä siihen mitä paikkakunnalla on saatavissa. Paju- ja tamariskipuuta, sekä olkia ja kahilaa on runsaasti, ja maapihkaa löytyy suurissa määrin Hitin lähellä Eufratin luona, ja siinä on kaikki, mitä tarvitaan ylläkerrottujen venheitten rakentamiseen. On lisättävä että näitä on käytetty ikimuistoisista ajoista; vielä tänään näkee tämmöisten venheitten kuvia assyyrialaisissa korkokuvissa ja Herodotuksen kertomus niistä sopii ihan niitten nykyiseen ulkonäköön, sillä eroituksella vaan, että niitten ulkopuolta hänen aikanansa verhosi yhteenneulotut taljat.
Pian olivat kaikki matkustajat kimpsuineen kampsuineen Mejidiehistä sullotut tämmöisiin pieniin korivenheisiin, melu taukosi kannelta, joka nyt näytti tyhjältä ja autiolta, yön pimeys laskeusi kaiken yli ja lyhdyt sytytettiin Bagdadin kapeilla kaduilla. Mutta levon hetki ei ollut vielä kaupungin asukkaille lyönyt, eikä teehuoneitakaan vielä suljettu; nyt päinvastoin alkoi elämää ja liikettä kaikkialla: jokapaikassa rannoilla näkyi ratsastajia ja käveliöitä suurine paperilyhtyineen, kaikkialla oli puhetta ja kaupantekoa ramasan yönä. Minä jäin laivaan yöksi, koska oli liian myöhäistä mennä maihin, mutta nukuin vasta parin tunnin päästä vähemmän siitä syystä, että tuntui juhlalliselta nyt olla tuossa vanhassa satukaupungissa, kuin siitä syystä, että laivan aliupseerit pelasivat korttia ihan vuoteen vieressä, jonka olin kuumuuden vuoksi antanut tuoda ylös peräkannelle. Jos olisivat pelanneet niinkuin tavalliset ihmiset, en olisi siitä piitannut, mutta kuumempaa peliseuraa en ole koskaan nähnyt. Miten olikaan niin yksi rautasohva lykättiin kumoon, eräs pelaajista pyörähti kannelle, mutta hyökkäsi silmänräpäyksessä taas ylös, kostaaksensa vastustajalleen ja nyt alkoi tulinen ottelu, jossa jaettiin aimo englantilaisia nyrkiniskuja ja potkuja; kun eräs pelaajista vuoti verta, taukosi tappelu. Hetken perästä alkoivat he pelin uudestaan kirkuen ja toruen — huonoksi esimerkiksi muhamettilaisille laivamiehille.
Seuraavana aamuna kello kuusi lähdin maihin, Hilpernin luokse, jolle vein kirjeen Mr Ellikseltä. Hän vastaanotti minut mitä sydämmellisimmin ja antoi minun käytettäväkseni kolme suurta, intialaisilla huonekaluilla varustettua huonetta. Syötyäni vankan suuruksen, seurasin isäntääni hänen konttooriinsa, jossa hän käski erään viisikymmenvuotiaan sivistyneen ja rakastettavan turkkilaisen nimeltä Vabib Shika viemään minua Bagdadia katsomaan. Seuraavaan kertomukseen kaupungista olen Vabib Shikalta saanut monta tietoa.
Nykyinen Bagdad on rakennettu Tigriksen molemmille rannoille. Itäinen kaupunginpuolisko, jossa eurooppalaiset asuvat, on paljon suurempi ja ajanmukaisempi kuin läntinen, jota sopii pitää esikaupunkina; tässä on hautuumaa ja Tsobeidin hauta. Molempia kaupunginosia yhdistää toisiinsa kaksi siltaa; toinen niistä, 30 ponttoonilla lepäävä silta, on enemmän käytetty kuin toinen, joka sijaitsee korkeammalla. Kaupunkia ympäröi muurit, jotka näyttävät olevan rakennetut ja korjatut eri aikoina. Ne ovat rakennetut tiilikivistä ja vanhimmat osat näyttävät vankimmilta. Tiilet ovat kellertäviä ja suurella taitavuudella yhteenliitetyt. Eräässä paikassa löysi Mebuhr kirjoituksen, joka ilmoitti, että sitä muurinosaa oli rakentanut kalifi Nassr (1180-1225). Jyrkimmissä kulmissa on korkeita, pyöreitä torneja, ja niitten välissä pienempiä torneja ja vähäpätöisiä tykkiä. Muurissa on kolme porttia, johtaen luoteeseen, koilliseen ja kaakkoon. Ensimmäistä näistä enimmin käytetään. Muurin ulkopuolella käy yltympäri syvä, mutta kuiva hauta.
Bagdadin ympäristö on erinomaisen autiota. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, pohjoista ja itää kohti näkee ainoastaan tasaisen erämaan, ei ainoatakaan puuta, ei ainoata kylää. Koillinen kaupunginosa muurien sisäpuolella on samoin tyhjä ja autio, ainoana rikkautena on sillä soraläjät ja talojen rauniot. Täällä olostaa vaan tyhjäntoimittajia ja koiria. Enimmät ja suurimmat talot ovat ryhmässä joen rannalla taatelipalmujen varjossa. Ne ovat rakennetut poltetuista, keltaisen punaisista tiilistä, joita useimmin on tuotu rauniokasoista. Talot ovat Basran talojen näköisiä. Niissä ei ole akkunia pohjakerroksessa, mutta sen sijaan on ulkoparvekkeita toisessa ja kolmannessa kerroksessa, jotavastoin pihanpuolella on akkunoita ja verantoja alakerrassakin. Bagdadin rakennuksissa on myös niin sanottuja serdabia eli kellarikerroksia, kokonaisia asumuksia, pari metriä maan alla. Kuuman, paahtavan ilman vuoksi täytyy sekä maan asujanten että eurooppalaisten pysyä niin paljon kuin mahdollista poissa ulkoilmasta; silloin oleskellaan siis noissa maanalaisissa, viileissä huoneissa. Yöllä maataan rakennusten penkerillä, jotka ovat sitä varten varustetut aitauksella ja kangaskatoksella; rikkaiden yösijat ovat tavallisesti tällaisissa paikoissa. Auringon noustessa noustaan ylös. Serdabit pidetään raittiina kattoon kiinnitetyllä löyhyttimellä, joka on palanen kangasta ja sen alareunaan on neulottu puupuikko. Tämän puikon eli kepin keskikohtaan on sidotte kaksipäinen nuora, jota kaksi palveliaa vuorotellen tempoo. Herra Hilpernin serdabissa oli maan tasalla matalat akkunat ja ne oli varustettu ristikoilla ja ristikkojen välille oli pistetty oksia ja lehtiä, joita aina tunnin päästä kastettiin ja niin lisättiin huoneen viileyttä. Helppo on huomata kuinka tärkeitä nämät varakeinot ovat, kun saamme tietää, että ilma kesällä kello kahden aikaan päivällä on keskimäärin 40° C lämmintä ja joskus nousee aina 50° C. Yötkin ovat kuumat ja tukehduttavat. Kesän aikana puhaltelee 40 päivää lämmin länsituuli nimeltä "Sam", jota peläten eivät rohkeimmatkaan arapialaiset uskalla lähteä erämaahan. Pohjoiset ja itäiset tuulet eivät ole vaarallisia, eteläiset herättävät levottomuutta. Syksy on mieluisin vuodenaika. Silloin muuttaa moni Bagdadin asukkaista pois, asettaaksensa telttansa Ktesifonin läheisyyteen, tahi ampuaksensa villisikoja tahi suorsia Tigriksen äärillä. Talvi on kylmä ja sateinen. Pitkällisestä sateesta muuttuvat ahtaat, likaiset kadut, jossa ei ole ojia eikä kivitystä, pieniksi lammikoiksi, joilla ei ole hyvä käydä eurooppalaisissa jalkineissa. Asukkaat silloin tavallisesti ratsastavat, tahi hiipivät varovaisesti pitkin talon seinämyksiä. Sitäpaitsi lokaviemärit ja muut johtotorvet laskevat sisälmyksensä suoraan kadulle, jotta kaikenmoinen törky kasaantuu talojen eteen. Vesijohtoja ja vesisäiliöitä ei ole ensinkään, vaan juomavesi kannetaan ympäri kaupunkia jokaisen ovelle nahkäsäkeissä, joita miehet tai naiset kuljettavat. Kadut ovat täällä, jos mahdollista, vielä säännöttömämmät, ahtaammat ja mutkasemmat kuin Persian kaupungeissa. Jos ei olisi noita jotenkin säännöllisiä basaareja, toripaikkoja, ja moskeita, ikäänkuin lähtöpaikkoina, olisi ihan mahdotonta selvitä näissä luikertelevissa labyrinteissa.
Bagdadissa on sata moskeeta, mutta ainoastaan kolmellakymmenellä on kupooli ja minareetti. Vanhin kaikista on Djama-el-Sok-el-Gatsel. Jälellä on vaan minareetti ja osa muureista, mutta pylväskäytävät ja komerot, stalaktit-kiven (tippukiven) näköisine koristeineen, osoittavat moskeen muinoin olleen erinomaisen kauniin. Eräs päällekirjoitus, jonka muuan arapialainen mollah (pappi) on Niebuhrille kopioinnut, todistaa, että moskeen rakensi kaliifi Mostansir v. 1235 j.Kr. Muista moskeista mainittakoon Djama-el-Visir Tigriksen luona, Bab-el-Jissrin eli siltaportin lähellä; viimemainitulla moskeella on kaunis kupukatto ja korkea minareetti. Toinen kaunis moskee on Al-Maidan nimisen torin varrella, luoteiselle portille vievällä tiellä.
Bagdadissa on noin kolmekymmentä vähäpätöistä karavaani-asemaa. Eräs niistä kuuluu olevan jo Harun-al-Rashidin ajoilta. Tämän suuren kaliifin palatsista ei sitä vastoin löydy jälkeäkään; siitä vietiin tiilet ja kivet suurissa määrin Al-Mansur kaliifin perustamaan uuteen Bagdadiin. Kylpypaikat ovat huonommat kuin Persiassa, mutta basaarit ovat siistimmät. Varsinainen basaari on leveä ja korkea, ja sen holvikatto on maalattu. Hienoimman niistä omistaa eräs rikas intialainen ruhtinas. Muut basaarit eivät ole niin somia, kattona on niissä risuilla ja oksilla peitetyt seipäät. Sen, joka tahtoo nähdä kauniita esineitä, tulee käydä ensinmainitussa basaarissa, jossa on runsaasti intialaista tavaraa, kotimaisen teollisuuden tuotteita. Bagdadin basaarit ovat kuuluisat kultalangoilla kudotuista silkkivöistään. Muutamin paikoin oli näitä vöitä suuret kasat, todellakin kaunistöisiä! Ainoastaan niitten kallis hinta, noin 9,50 Smk pidätti minua ostamasta jonkun.
Muista huomattavista rakennuksista mainittakoon Omarin hauta, joka on suuren hautausmaan keskellä, sekä pyhän Abdel-Kadersin mausolee vuodelta 1252, jota monet pyhiinvaeltajat käyvät katsomassa.
Sunnuntaina 6 p. kesäk. kävin Vabib Shikan seurassa katsomassa ranskalaiskatolilaista kirkkoa; se oli jotenkin kaunis ja hyvin hoidettu. Eräs isistä siellä, harmaahapsinen ukko, jolla oli älykkäät kasvot ja syvät rypyt otsassa, vastaanotti meitä erinomaisella kohteliaisuudella ja näytti itse meille kirkon nähtävät. Hän oli innokas ja oppinut kieltentutkia ja hän tutki minuakin tarkasti. Ukkoa huvitti kovin kuulla minun puhuvan ruotsia ja hän oli väsymätön verratessaan ruotsalaisia, englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja latinalaisia sanoja toisiinsa. Oli kovin vaikeata päästä hänestä erilleen puhuttuamme kaksi tuntia hänen kanssansa. Sitä ennen olimme nousseet kirkon torniin, josta oli ihana näköala yli koko Bagdadin — sikinsokin taloja pengermineen, sekä siellä täällä kupooleja, minareetteja ja taatelipalmuja. Silmin saattaa seurata Tigriksen kulkua molemmin puolin ja luoteessa näkee Ghadimin kullatun kupoolin, jossa shiittiläinen martyyri ja imami Musa-lbn-Djaffar lepää. Ghadin on shiittiläinen kylä ja sitä yhdistää Bagdadiin puolen penikulman pituinen rautatie.
Ranskalainen lähetys Bagdadissa ei suinkaan ole mikään uusi laitos; se on ollut siellä monta vuotta ja näkyy viihtyvän erinomaisesti. Sen tehtävänä on paitsi kirkollisia toimituksia, Bagdadin nuorten poikien kasvattaminen ja opettaminen, varsinkin ranskankielessä. Niinpian kuin astuin jalkani isien kouluun, piiritti minua liuma turkkilaisia poikia, jotka tervehtivät minua: "bonjour monsieur" (hyvää päivää herra) ja kiirehtivät näyttämään taitoansa ranskankielessä. Heidän ja isien kunniaksi sanottakoon, että tuskin saattaa Itämailla tavata kohteliaampia ja ystävällisempiä olentoja kun nämät olivat. Kaksi heistä seurasi meitä sitten koko aamupäivän, kilvan antaen meille tietoja jokaisesta talosta ja kadusta, jota kuljimme. Isien ohessa on sisarkunta, joka opettaa Bagdadin nuorille naisille perheenäidin toimia: neulomista, silitystä ja pesua. Kävelymatkan jäljestä söin Vabib Shikan luona suurusta ja sain silloin tuon suuren kunnian puhutella hänen hunnutonta vaimoaan. Hänen neljäntoistavuotias poikansa, joka kävi lähetyskoulua oli sangen taitava karttojenpiirtäjä. Hänellä oli iso albumi, joka sisälsi kaikki mailman kartat. Kerrottuani hänelle, että minäkin huvikseni piirsin karttoja, repäsi hän kartastostaan Aasian Turkin kartan, jossa oli palainen tekstiä, ja lahjoitti sen minulle muistoksi. Vastalahjaksi piirsin minä hänen kuvansa luonnollisessa koossa; tästä hän suuresti iloitsi.