Korkeitten, alastomien vuorien ympäröimänä sijaitsee Tiflis Kura-joen varrella, Kaspian ja Mustanmeren keskivälillä, ja täten on sillä kaupanvälisessä suhteessa sangen edullinen ja tärkeä asema. Kun Batumin ja Bakun rautatiet valmistuivat, kävi se vieläkin tärkeämmäksi, ja Euroopan ja Persian väliselle kaupalle on tie Tifliksen kautta tärkeimpiä. Kaupunki, joka ennen oli Georgian pääkaupunki, on, venäläisten haltuun jouduttuaan, yhä enemmän eurooppalaistunut. Uuden Tifliksen kadut ovat leveät ja suorat ja puilla istutetut. Talot, hienoine myymälöineen ovat usein erittäin kauniit. Kaksi holvisiltaa vie Kuran yli ja kaupungin tärkeimmillä kaduilla on raitiotie. Yleisessä puistossa on joka ilta soittoa, jolloin Tifliksen hieno maailma on siellä kävelyllä.
Kaupungin vanhoissa osissa on sitä vastoin ihan itämaalaista. Kapeitten, mutkikkaitten ja likaisten katujen kulmissa istuu kerjääviä dervishejä ja rahanvaihtajia; siellä on vilkkaita myymälöitä, nälkäisiä koiria, aasien ja muulien ajajia, jotka yksitoikkoisella äänellä tarjoovat tavaroitaan, vedenkantajia, jotka nahkasäkeissä tarjoovat Kuran vettä ympäri kaupunkia, "forgongeja" (eräitä vaunuja) hoilottavine mustalaisperheineen, heinä-, hirsi-, ja hedelmäkuormia, joita levolliset mustakarvaiset puhvelit, sarvet taaksepäin kääntyneinä, vetävät, näkeepä siellä pieniä kameelikaravaanejakin — sanalla sanoen, kaupungissa on elämä niin vilkasta ja vaihtelevaista, että pohjoismaalaisen pää käy pyörälle kaikista näistä hänelle oudoista ja mieltä kiinnittävistä näkemyksistä. Tiflis onkin Kaukaasian suurin kaupunki, eikä sillä olekaan varsinaista kilpailijaa, sillä tässä maassa ei ole monta kaupunkia. Kaupungin väestö, jonka luku nousee paljon yli 100,000, kuuluu niin moneen eri heimoon, että on melkein mahdotonta luetella niitä kaikkia. Paitsi venäläisiä, armeenialaisia, tattarilaisia, tserkessejä ja gruusialaisia eli georgialaisia, on kaikista niistä 50:stä heimosta, jotka asustavat Kaukason vuoristossa, jäseniä Tifliksessä. Näillä on kaikilla erinkaltaiset puvut ja kaikki ne puhuvat eri kieltä, mutta yhteistä niillä kaikilla on se, että niillä on erinomaisen soma vartalo ja sellainen kasvojen muoto, jota pidetään inhimillisen kauneuden ihanteena. Kaukaasialaiset ovat pitkiä, hartiakkaita, sorjia; heidän käyntinsä en ryhdikäs ja uljas; pään asento on pysty ja mahtava. He ovat tumma-ihoisia ja heillä on suuret silmäkulmat ja mustat silmät, kotkannenä ja vahva parta. Luonteeltansa ovat he, niinkuin tunnetaan, sotaisia, rohkeita ja ylpeitä.
Kaukaasian ja Armeenian vuorten välillä leviää pohjoisesta etelään Mogan'in aro. Se on muinoin ollut veden peittämä, mutta nyt juoksee sen keskellä ainoastaan leveä Kura joki hiljaksensa Kaspian-merta kohti.
Mogan'in aro on tasainen kuin lattia ja näyttää sanomattoman autiolta. Sen harmaahtavalla pinnalla kasvaa harvassa ainoastaan eräs ohdakelaji, jota Kaukaasiassa nimitetään kameeliruohoksi. Täällä ei näe elonmerkkiä, mutta etäällä, ensin oikealla, sitten vasemmalla ja heti taas oikealla näkyy vehreä juova — pensaita Kuran rannalla. Pohjoisessa kuvastuvat vuoret keveinä, vaaleansinisinä pilvinä päivänsavun läpi. Ilma on täynnä pölyä sekä tähän vuoden aikaan tukahuttavan kuumaa. Ajoimme kolmannen luokan vaunuissa, osaksi välttääksemme kuumuutta, osaksi tutkiaksemme kansan elämää. Vaunuissa oli melkein yksinomaan tattarilaisia. Näitä itämaan poikia nyt ensi kerran näimme, siinä he istuivat rahille kiivenneinä, jalat ristissä, polttaen pitkiä, hienoja piippujansa, levollisina, haaveksivaisina ja välinpitämättöminä. Vaikka kuumuus oli sietämätön, oli heillä päässään mahdottoman suuret lammasnahkalakit ja huolimatta junan vinhasta vauhdista, toimittivat he auringon laskiessa, Mekkaa päin kääntyen, iltarukouksensa, huutamalla: "Bissmillah rahman errahim" (O Jumala! armahda meitä!). Vaikka kuuluukin omituiselta, niin tekee se juhlallisen vaikutuksen kun näkee muhametilaisen, omituisessa nöyrässä asemassaan kurottavan käsiään ja kasvojaan taivasta kohti, tahi hiljaksellen laskeutuvan polvilleen suudellakseen maata.
Udjeri nimisellä asemalla oli minulla pieni seikkailu. Minulla oli tapana joka asemalla, jossa juna pysähtyi, kirjoittaa joitakuita muistiinpanoja, sekä piirtää muutamia kuvia. Kun minä Udjurissa olin parastaikaa tässä luvallisessa toimessa, tuli koko kolme santarmia, ottivat muitta mutkitta sekä minut että piirustusvihkoni takavarikkoon. He tiedustelivat kuljenko virallisissa toimissa ja koska päässäni oli ruotsalainen ylioppilaslakki, epäilivät he minua englantilaiseksi vakoojaksi. He tutkivat kuvapiirroksiani jotenkin huolimattomasti ja kyselivät mitä kaikkia nämät kuvat merkitsivät. Tulkkina oli kaunis ja iloinen armeenilaistyttö, joka puhui Ranskaa. Hän koetti vakuuttaa heitä minun rauhallisista aikeistani. Tämä ei kuitenkaan auttanut, päinvastoin yltyivät heidän epäilyksensä. Asemapäällikkö noudettiin ja tavaton väkijoukko ympäröi minua ja poliisia. Asemapäällikkö, joka myöskin puhui ranskaa, kysyi mihin ja missä asioissa kuljin, tarkasti kuvapiirroksiani ja päästyänsä niistä selville, nauroi hän makeasti santarmeille, koettaen saada heitä vakuutetuiksi siitä, ett'en mitenkään ollut vaarallinen keisarivaltion rauhalle. Kuitenkin seurasivat santarmit minua vaunuihin asti ja vasta junan lähtiessä pääsin heistä. En ole koskaan ollut "Siperiaa lähempänä" kuin sinä päivänä.
Sillä aikaa oli ruvennut kovin tuulemaan. Tuuli kiihtyi sitä myöten kuin lähenimme merta. Adji Kabulin[1] tykönä yltyi se myrskyksi ja Ajatin kohdalla merenrannalla oli jo hirmumyrsky.
Insinööri Sandgren sanoi tämän olevan kovimman myrskyn koko tänä vuonna. Tomu tuoksui pilvinä, niin ettei voinut nähdä syltäkään aroa, ja tunkeutui vaunujen raoista sisälle. Ilma oli paksua, raskasta ja tukehduttavaa. Tuntui siltä kun vaunut nousisivat raitiostaan ja lopuksi höyryveturi ei enää jaksaisi vetää junaa eteenpäin. Se pysähtyi monasti kootakseen niin paljon höyryä kuin mahdollista. Kun sen lisäksi rata eräässä kohden hiljalleen nousi ja veturin voimat olivat kokonaan lopussa, pyörimme pitkän matkan takaisin.
Viimeinen väli kuljetaan ihan pitkin meren rantaa, ja sangen virvoittavaa oli saada hengittää puhdasta, raitista meri-ilmaa. Vesi oli kirkasta, vihertävää ja lakkapäät laineet olivat valkovaahtoisina harjuina. Naftanhaju kävi yhä väkevämmäksi ja vihdoin klo 7 illalla, saavuimme, monta tuntia myöhästyneinä, Bakun komealle rautatieasemalle. Oli pilkkopimeä ja sitä paitsi oli kaupunki tomu- ja savupilvien peitossa, jotta oli mahdotonta saada mitään käsitystä sen ulkomuodosta. Otimme ajurin ja ajoimme Balakaniin, 1,5 pen. kaupungin pohjoispuolella, jossa naftalähteet ovat, ja jossa minä jouduin olemaan 7 kuukautta vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessa.
Tällä matkalla tuntui tuuli vielä kovemmin. Saattoi tuskin silmiänsä avata, eikä paljon puuttunut, ettei tuuli kaatanut vaunuja kumoon. Aro oli sanomattoman autio; ei näkynyt ainoatakaan taloa, eikä ruohonpäätä, hiekkaa vaan, siellä täällä naftan lioittamana. Pari tuntia kuljettuamme saavuimme insinööri Sandgrenin suuremmoiseen taloon Balakaniin, jossa meitä odotti runsas illallinen.