K:lo 2 alkoi leikki. Eräs arapialainen herätti minut ja sanoi, että minä laittaisin itseni kuntoon, sillä nyt olivat kaikki koolla, ja nyt lähdettäisiin matkaan. Karavaanin muodosti viisikymmentä muulia, kuormitetut englantilaisilla siirtomaantavaroilla ja kymmenen hevosta, joilla arapialaiset kauppiaat ratsastivat; sitä paitsi oli kuusi Kerbelasta palaavaa pyhiinvaeltajaa ja kaksi hadshia Mekkasta liittynyt meidän matkueeseemme, johon vielä tuli lisäksi eräs kaldealainen kauppias ja minä. K:lo 2 lähdimme me liikkeelle, tulimme ulos karavaaniseraijin suuresta portista ja jätimme tuon muistoista niin rikkaan kaupungin — minä epäilemättä ainiaaksi. Bagdadin vanhat muurit ja Tigriin palmupeittoiset rannat katosivat pian näkyvistä, katulyhtyjen valo kalpeni, palmulehdot kävivät yhä harvemmiksi, huoneet ja talot yhä harvinaisemmiksi. Suuren kaupungin eloisien, vaihtelevien, itämaalaisten taulujen asemasta avautui nyt silmänkantamaton aavikko matkustajan silmien eteen. Pitkä matkue kulki eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti askel askeleelta pimeässä yössä. Hiljaisuuden katkaisi ainoastaan ajajain kehoitushuudot, kulkusten kilinä ja kellojen yksitoikkoinen, kumea dong-dong, sillä muulit ovat täynnä kulkusia ja kelloja, ja jonon ensimäinen on lastattu kahdella todellisella kirkonkellolla, jotka saattoivat kuulua peninkulmankin päähän. Minä ratsastin useimmiten ensimäisenä, hyräillen tuttuja säveliä, pitääkseni Nukku-mattia etäällä, mutta välisti tuuditti kellojen ääni minut unen horroksiin ja silloin minä jäin viimeiseksi.
Tie on tasainen kuin lattia ja vailla kaikkea kasvullisuutta. Vastaan tulee joku karavaani, ja että tie on sangen vilkasliikkeinen, voidaan päättää monista mätänevistä muulien, kameelien ja hevosten raadoista, jotka makaavat sen varrella. Usein ympäröi niitä nälkäinen sakaali- tai hyeenajoukko, joka karavaanin lähestyessä pakenee hurjasti juosten aavikolle, tai parvi korppikotkia, jotka tyyneesti ja juhlallisesti kohoavat korkeuteen ja liitelevät saaliinsa yläpuolella sillä aikaa kuin karavaani kulkee ohi. Kun hevoset ja muulit huomasivat tuollaisia kaatuneita uhreja tai vaaleita luurankoja, tekivät ne pitkän kaarroksen niiden ympäri, samalla kun ne korvat hörössä vauhkoina katselivat niitä. Näytti siltä kuin ne tietäisivät, että tämä oli se päämäärä, jota kohden ne kulkivat, ja se palkka, joka niitä odotti, kun ne eivät enää jaksaisi kantaa sydämettömien herrojensa raskaita kuormia.
Kurdistanin vuoret näyttävät kaukaiselta, vaaleansiniseltä, matalalta juovalta, ja niiden yli nousi aurinko k:lo puoli 5, valaisten tätä autiota, hiljaista maisemaa, joka kuitenkin niin lumoavasti vaikuttaa länsimaalaiseen matkustajaan. Todellakin, kun kerran on tehnyt karavaanimatkan arapialaisen erämaan halki ja tutustunut yksinäisen karavaanielämän vaivoihin ja hauskuuksiin, ikävöitsee vielä kerran pääsevänsä samallaiselle matkalle.
K:lo 9 saavuimme me Ben-i-Saidin karavaaniseraijiin, jossa juhdat riisuttiin, syötettiin ja juotettiin, sillä aikaa kun miehet lyöttäytyivät joukkoihin, joivat teetä ja pakinoivat. Sitten järjesti kukin tilapäisen vuoteensa ja lepäsi päivän kuumimman ajan, lähteäkseen k:lo 2 seuraavana yönä jälleen matkalle. Seitsemän tuntia kuljettuamme yksitoikkoisella arolla, saavuimme me Dijala[39] nimiselle virralle, jonka yli kuljettiin kapeata hengenvaarallista puusiltaa myöten, jota lahoavat lotjat kannattivat. Virta on leveä, vesi sameaa, rannat veden halkeamat ja matalat, nopeus vähäpätöinen. Heti sen toisella puolella näkyi suuri Bakuban kylä todellisen taatelipalmumetsän ympäröimänä. Alussa ratsastimme me läpi katujen, joita reunusti alastomat savimuurit, sitten basaarien kautta, jotka ovat laajat mutta likaiset, niinkuin tavallisesti, ja niiden toisella puolella saavuimme me mahdottoman suuren karavaaniseraijin luo. Sitten kun hevostemme satulat oli riisuttu, menimme, kaldealainen kauppamies ja minä ulos katsomaan, kylää ja basaareja, pistäydyimme sen jälkeen erääseen turkkilaiseen kahvilaan, jossa me joimme teetä ja söimme "kebabia",[40] jonka kestäessä meidän ympärillemme kokoontui joukko uteliaita arapialaisia. Minä käytin tilaisuutta piirustaakseni muutamien heidän kuvansa; tämä heitä sanomattomasti huvitti ja seurauksena oli, että kokonainen lauma muita arapialaisia keräytyi ympärillemme.
Palattuamme karavaaniseraijiin, istuttuamme siellä ja puheltuamme hetkisen yhdessä sen komeroista, tulivat muutamat turkkilaiset sotamiehet ja vaativat passia. Kauppias näytti Bagdadista saamansa turkinkielisen passin, ja minä yritin puijata heitä eräällä suosituskirjeellä, jonka olin saanut sisä-asiain ministeri Jahija Khanilta Teheranissa, ja joka kyllä sisälsi ainoastaan sen, että minä persialaisilla asemilla saisin parhaat saatavissa olevat hevoset, mutta kun turkkilaiset eivät osanneet lukea persiaa, niin olihan sisällys vähemmän arvoinen. Pääasia oli, että paperi näytti viralliselta, ja silta se näyttikin, sillä Jahija Khan oli pannut sinettinsä sen alle. Paljon hyötyä ei minulla ollut papereista asemilla, sillä ani harvat osasivat lukea sitä, ja senvuoksi minä ajattelin, että se mahdollisesti kävisi passista täällä — mutta sepä ei kelvannutkaan. Turkkilaiset heittivät paperin luotansa ja sanoivat, että minä pääsisin menemään, jos minä maksaisin yhden tomanin (10 mk) kullekin. Kun minä Allahin, Muhammedin ja Alin kautta vakuutin heille, etten minä kuuna päivänä aikonut antaa heille ainoatakaan shejtä, ryhtyivät he väkivaltaan ja riistivät minun matkavaippani, jonka minä kuitenkin heti otin takaisin. Silloin meni hävyttömin heistä ja otti minun laukkuni, mutta nytpä loppui minun kärsivällisyyteni, minä hyökkäsin hänen kimppuunsa ja annoin hänelle aimo nyrkiniskun rintaan sillä seurauksella, että hän jätti laukun; hän oli juuri ryntäämäisillään minun päälleni, kun pari arapialaisista matkakumppaneistamme, jotka olivat katselleet kinastusta, astui väliin minun puolustuksekseni. Sotamiesten uhkaavat liikkeet ja ilkkuilevat naamat eivät kumminkaan ennustaneet hyvää, jonka vuoksi minä päätin etsiä oikeutta paikan kuvernööriltä. Minä menin hänen palatsiinsa, ilmoitin itseni portinvartialle ja pääsin hänen ylhäisyytensä puheille. Hän istui terrassilla ja joi kahvia useiden korkeiden herrojen ympäröimänä. Minä tervehdin turkinkielellä, ja armollisella kädenliikkeellä viittasi kuvernööri minua istumaan sekä käski, että minulle tarjottaisiin kahvia ja kaliaani. Hän oli vanha, valkopartainen ukko, Kaimeh-Khan, luonnollisesti liian korkea alentuakseen puhumaan minun kanssani, jonka vuoksi minä ilmoitin asiani eräälle hänen kirjurilleen. Tämä lupasi minulle passin ja ehdotti, että jos sotamiehet kolmella seuraavalla turkkilaisella pysäyspaikalla käyttäytyisivät samalla tavoin kuin täällä, minä pistäisin neljä tai viisi krania heidän käteensä, sillä silloin he jättäisivät rauhaan — kouraan tuntuva todistus kuinka kurja turkkilainen hallitus on, joka ei edes kykene pitämään kurissa omia sotilaitaan. Kaukana siitä, että he täyttäisivät velvollisuutensa, kuljeksivat he ympäri basaareissa, juovat ja panevat toimeen meteleitä, pettävät ja ryöstävät matkustajia, jotka kulkevat garnisoonipaikkojen kautta. Kaupungin kuvernööri ja koko roskahallitus välittää vähän heidän käytöksestään, he eivät uskalla asettua heitä vastaan, ja vielä vähemmän huolehtivat he arapialaisten alamaistensa hyvinvoinnista. Kumminkin sain minä passin 6 kranista.
Kaikki tämä puuha oli vienyt neljä tuntia, ja karavaanin, joka aikaa sitten oli valmiina, oli täytynyt odottaa minua. K:lo 9 jätimme me senvuoksi Bakuban ja jatkoimme matkaa ihanimmassa kuutamossa yhä edelleen täydellisen tasaisella arolla, jolla korkeintaan siellä täällä kasvoi matalaa aavikkoruohoa ja okaisia pensaita. K:lo 7 aamulla 9 päivänä kesäk. tulimme me Sherabaniin, joka myös on suuri kylä taatelipalmuineen. Täälläkin kuljettiin basaarien lävitse ennenkuin tultiin karavaaniseraijiin. Minä olin yöllisestä, pitkästä matkasta niin uninen ja väsynyt, että minä ehtimiseen nukahdin satulassa. Joko hevonen tunsi itsensä loukkaantuneeksi tästä, tai pelästyi se jotain tien varrella olevaa esinettä, sen se vaan teki, että se rajusti hyppäsi sivullepäin sillä seurauksella, että ratsastaja tavaroineen silmänräpäyksessä viskautui mäkeen, ja hevonen vapautuneena kaikesta sälytyksestä kiiti uskomattomalla nopeudella eteenpäin aavikkoa. Useitten turhien yritysten perästä onnistui arapialaisten vihdoin piirittämällä ottaa se kiinni.
Useimpien talojen katolla Sherabanissa oli mahdottoman suuria haikaranpesiä ja karavaaniseraijin katolla kokonaista kuusi kappaletta. Oli sangen omituista nähdä noiden komeitten lintujen käyskentelevän katolla, tai tulevan sukeltaen ilman halki käärme tai sammakko nokassa.
Illalla tuli yksi karavaanin omistajista Bagdadista ratsastaen oikealla, täysiverisellä, arapialaisella hevosella. Kun minä näin tuon jalon eläimen, syntyi mielessäni rohkea ajatus vuokrata hevonen ja jättää koko karavaani, huolimatta siitä, että koko matka Kirmanshahiin jo oli maksettu. Suunitelma tehtiin kaikessa hiljaisuudessa viimeksi saapuneen arapialaisen kanssa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin kaldealainen kauppias, joka kovasti vastusti sen toteuttamista ja varoitti minua lähtemästä epävarmalle taipaleelle. Toiset arapialaiset, jotka pian saivat tietää mikä meidän sotatuumamme oli, eivät millään ehdolla tahtoneet hyväksyä ehdotusta: yksi frengi (eurooppalainen) enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään, mutta jos rosvot ottaisivat hevosen matkalla, olisi se korvaamaton vahinko. Vihdoin antoi vanha, kuusikymmenvuotias arapialainen suostumuksensa. Ehdot olivat kovat, sangen kovat minun viheliäiselle kassalleni, joka nyt sai surmaniskun, sillä viimeiset kranit helähtivät ukon taskuun. Lukuun ottamatta niitä 50 krania, jotka minä olin maksanut Bagdadista lähdettäissä, piti minun maksaa hänelle vielä lisäksi 25 krania päivältä arapialaisesta hevosesta ja muulista, jolla ukko itse oli seuraava minua. Minä voitin kumminkin kokonaista viisi päivää kepposen kautta, minun kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt koko yhdeksän päivää laahustamaan hitaasti etenevän karavaanin mukana. Tehdäksemme karkaamisen niin huomiota herättämättä kuin suinkin, lähdimme me Sherabanista samalla kertaa kuin karavaanikin, ja kuljettuamme sen mukana tunnin ajan, eli siksi kun kuu laski ja seudun taas peitti sysimusta pimeys, vetäydyimme me hiljalleen matkueen jälkipäähän, jossa minä sanoin jäähyväiset kaldealaiselle. Sitten poistuimme me verkalleen ja päästyämme silmänkantoa edemmäksi, laskimme me hevoset hyvää ravia Iraanin ylämaata kohden. Ennen pitkää vaikenivat kumeiden karavaanikellojen valittava, juhlallinen ääni, ja aavikolla vallitsi hiljaisuus. Nyt minä olin riippumaton, saatoin pysähtyä missä ja milloin halutti, olematta sidottu karavaaniin.
Tunnin ajan perästä sivuutimme me erään ratsastajajoukon. Me luulimme niitä rosvoiksi, jonka vuoksi arapialainen piti kiväärinsä ja minä revolverini saatavilla. He menivät kumminkin meidän sivutsemme sanomatta sanaakaan.
Maa, joka tähän saakka on ollut tasaista aroa, alkaa nyt paikka paikoin muuttua mäkiseksi. Vieläpä paikottain kuljetaan pienten ahtaitten solienkin kautta, joita maasta kohoavat kalliomöhkäleet reunustavat. Kuljetaan useiden pienien jokien poikki. Niiden rannat ovat aivan umpeen kasvaneet paksua, korkeata ruohoa ja uhkeita pensaita. K:lo 4 saavuimme me Kisil-Robatin kylään, joka on hyvin suuri, palmuista rikas ja hauskan näköinen. Täällä me söimme ja lepäsimme kaksi tuntia, jonka jälkeen me jatkoimme matkaa. Aurinko nousi k:lo puoli 5, niin että kuuden aikaan jo oli sangen lämmin, mutta kumminkin koko lailla viileämpi kuin samaan aikaan päivästä Bushirissa tai Tigriin rannoilla. Viiden aikaan yllätti meidät ankara kaatosade ynnä hirveän raju tuuli. Se oikein kiskoi maasta tomua, joka tiheinä pilvinä suhisi ohitsemme, ja tunsi, että hevonen teki vastarintaa, jottei joutuisi tuulen vietäväksi. Myrskynpuuska kesti tuskin kahta minuuttia.