K:lo 3 saavuimme me Kirmanshahiin, joka on Ardilanin, Persian Kurdistanin, pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee viheriöivällä tasangolla, jota mahtavat, vielä paikottain lumipeittoiset vuoret ympäröivät. Ylt'ympärillä on laajoja sypressipuutarhoja, reunustaen pieniä kyliä. Kirmanshah tekee miellyttävän vaikutuksen: basaarit ovat sangen puhtaat ja tilavat, mutta rakennetut epätasaiselle maalle, jonka vuoksi käytävät kohoavat ja laskeutuvat aaltomaisesti. Ja vilkasta oli niissä. elämä. Leipurit, kangas- ja hedelmäkauppiaat harjoittivat täällä suuremmoista kauppaa, vaskisepät takoa kalkuttivat, paistinpannujansa, pojat tarjoilivat laulavalla äänellä tavaroitansa, dervishit astelivat juhlallisina, ojentaen kookospähkinän kuoresta tehtyä säästölaatikkoa milloin yhdelle milloin toiselle, ja kuormitettuja muuleja ja kameleja tunkeili liikkuvan ihmisjoukon täyttämillä käytävillä.
Kirmanshah, joka ennen oli vähäpätöinen paikka, on tämän vuosisadan alussa kasvanut suunnattomasti, niin että se nyt on sangen tärkeä kaupunki. Asukkaita on siinä 30- à 40,000. Täällä on nyt suuria kasarmeja varusväkineen ja kanuunoineen, ja teollisuus on kohonnut korkealle.
Nyt piti kiireesti hankkia rahoja, sillä minun viimeinen kranini katosi juomarahojen muodossa arapialaisukon taskuun; minulla ei todellakaan ollut sen vertaa rahaa, että olisin voinut vuokrata huoneen, saatikka sitte lähettää sähkösanoman tohtori Hybennetille. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä toistaiseksi Kirmanshahiin ja uskoa kohtaloni sattuman varaan. Koska minä tissin, että itämaalaisten vieraanvaraisuudelta ja anteliaisuudelta harvoin on paljoa odottamista, tuntui tilani todellakin harmillisemmalta kuin voin kuvata. Silloin tulin minä onnellisella hetkellä ajatelleeksi erästä rikasta arapialaista kauppiasta, josta minun arapialaiseni useampia kertoja oli puhunut. Hän oli kotoisin Bagdadista, nimensä oli Aga Muhammed Hassan ja hänellä oli loistava arvonimi Wekil-et-Dovlete Inglis, eli Englannin valtakunnan asiamies, ja sen kautta olivat hänen määrättömät rikkautensa turvatut shaahin omanvoitonpyynnöltä. Aga Hassan kuului sitä paitsi olevan vieraanvarainen, auttavainen ja hyväntahtoinen mies. Hänen karavaaninsa vaelsivat itäänpäin aina Heraatiin saakka ja länteen päin Jerusalemiin ja Mekkaan. Minä lähdin siis hänen ruhtinaalliseen taloonsa, ilmoitin itseni portinvartijalle, joka juoksi rappuja ylös ja pian tuli takaisin tuoden sen tiedon, että "Hänen korkeutensa" otti vastaan. Kuljettuani useitten pienempien huoneitten kautta tulin minä himmeällä verhottuun huoneeseen, jonka seinillä oli kasimirisaalit ja komeroissa kalliit pronssiteokset. Siellä istui Aga Hassan keskellä lattiaa, puettuna kullalla kirjailtuun, valkeaan silkkiviittaan, turpaani päässä ja silmälasit nenällä, ympärillä kasottain kirjoja, papereita ja kirjeitä. Minä astuin esiin tomuisissa ratsastus-saappaissani, piiska kädessä, enkä vielä ollut ennättänyt hänen luoksensa, kun hän nousi ja tuli minua vastaan, kohteliaasti tervehtäen, niinkuin sivistyneet muhamettilaiset aina tekevät, ja puhutteli minua turkiksi: "Sabaschynys schejer ollsun eftendim. Misadji allinis ejji dur inschalla".[42] Sen jälkeen hän kysyi mistä minä tulin, minne minä aioin ja mihinkä kansallisuuteen minä kuuluin. Hänellä ei ollut oikein selvillä mikä Ruotsi oikeastaan oli, mutta mietittyään hetkisen valkeni asia hänelle, ja hän kysyi: "Ettehän Te vaan ole Kaarle kahdennentoista maasta?" Kun hän kuuli että niin oli asian laita, ei hänen ihastuksellaan ollut mitään rajoja, hän oli näet lukenut Voltairen kirjoittaman Kaarle XII:nnen historian, joka on käännetty persiankielelle. Kirja, joka nykyään on sangen harvinainen, mahtaa olla koristettu eriskummallisimmilla kuvilla: niin esim. näkee kuinka kuningas pistää miekan neljän turkkilaisen läpi yht'aikaa.
Puhuttuamme hetken aikaa sankarikuninkaasta, "Rautapäästä", ja Aga Hassanin otettua tarkoin selkoa minun perheoloistani ja minun tuttavapiireistäni Teheranissa pyysi hän minua jäämään Kirmanshahiin hänen vieraakseen vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Kun minä vakuutin hänelle, että aikani ei sallinut minun viipyä enempää kuin kolme päivää, tuli hän oikein pahoilleen ja pyysi minua miettimään asiaa. Epäilemättä luki hän kunniaksi kestitä kattonsa alla henkilöä, joka oli tuttu Kaarle kahdennentoista kanssa. Hän pyysi anteeksi, ettei hän itse voinut viedä minua huoneisiini, sillä hänellä oli juuri posti lähetettävänä Bagdadiin, mutta hänen viittauksestaan tuli esille palvelija, joka saattoi minut toiseen, aivan vieressä olevaan rakennukseen. Koko tämä talo annettiin minun haltuuni, ja minun tuli vaan valita, missä huoneessa minä tahdoin viihtyä. Minä asetuin niin muodoin asumaan suureen saliin, joka oli verhottu persialaisilla matoilla ja jonka kaikissa nurkissa oli mustat silkkidivaanit. Keskellä lattiaa oli mosaikkipöytä ja kaksi tuolia, katossa riippui lasiruunuja ja seinillä muotokuvia, muiden muassa Kaarle XV:nnen, leikattu jostain vanhasta venäläisestä sanomalehdestä, joka oli eksynyt tänne ties miten. Edelleen näkyi siellä kymmenen kuvaa keisari Aleksanteri III:nnesta sekä lopuksi pari shaahista ja sulttaanista. Täällä kaukana kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestä ei voinut toivoa itselleen komeampaa asuntoa ja — kuninkaallisempaa muotokuvakokoelmaa; minun nautintoni oli sitä suurempi kun minä olin tottunut nukkumaan paljaan maan päällä tai monisatavuotisen karavaaniseraijin tomuisessa nurkassa. Hyvinvointia ilmaisevalla huokauksella heittäydyinkin minä yhdelle silkkidivaaneista, keisarien ja kuninkaiden katsellessa minuun kaikilta seiniltä.
Aga Hassan osoitti minulle erinomaista huomaavaisuutta, aivan kuin minä olisin ollut hyvin läheistä sukua Kaarle XII:nnelle; hän antoi näet kahdelle "mirzoistaan" eli kirjureistaan nimenomaisen käskyn alituisesti käydä minua tervehtimässä koko sinä aikana, kuin minä oleskelin hänen talossaan. Yhdessä pikkuhuoneista istui päivät päästään kaksi palvelijaa, jotka tottelivat minun pienintä viittaustani, kattivat pöydän, kun minä kalusin syödä, antoivat minulle viiniä, kun tahdoin juoda, tarjosivat taateleita ja kananpoikasta, kun mieleni teki sellaisia herkkuja, satuloitsivat hevosen, kun minä mirzojen seurassa halusin lähteä ratsastamaan kaupungille tai sen ulkopuolelle. Minä elin sanalla sanoen kun Nureddin Ali Tuhannen yhden yön saduissa, ja vaikealta tuntui, etten voinut noudattaa isäntäni kohteliasta pyyntöä jäämällä tänne kuudeksi kuukaudeksi. Talon edustalla oli pieni hurmaavan kaunis puutarha kukkivine syreeneineen ja tuoksuvine ruusuineen — ja kuinkapa toisin voisi ollakaan täällä syreenien ja ruusujen maassa? Käytävät olivat marmorilevyillä lasketut ja penkkejä oli asetettu kehään kristallikirkkaan vesipeilin ympäri, joka kultakaloineen oli tuossa kukkien keskellä, upotettuna liidunvalkeaan marmorialtaaseen. Sen keskeltä nousi hiuksenhienoinen vesisuihku korkeuteen, kimellellen kuin hämähäkinverkko auringonpaisteessa. Ja kaiken tämän yläpuolella kaartui puhdas, taivaansininen ilma päivällä ja tähditetty taivaankansi yöllä, jolloin kuu antoi puutarhalle, kukille, marmorialtaalle ja vesilaitokselle vielä lumoavamman ja satumaisemman loisteen.
Tänään piti kumminkin Aga Hassania mennä päivällisille kuvernöörin luo k:lo 8, ja toinen minua palvelevista herroista kertoi, että tuollaiset kestit harvoin loppuivat ennen kuin auringonnousun jälkeen, ja että vierailla silloin oli pää enemmän tai vähemmän epäselvänä. Päivällisen jälkeen tyhjennetään näet toinen aarakkipikari toisensa perästä arpapeliä pelatessa, samalla kun odaliskien keveä tanssi ja vallattomat liikkeet muistuttavat korkeita herroja paratiisissa odottavista riemuista. Hämmästykseni ei ollut vähäinen nähdessäni Aga Hassanin hienojen, kiillotettujen vaunujen keveästi ja mielyttävästi vyöryvän poispäin ahdasta, likaista katua myöten.
Illalla kävin minä tervehtimässä Kirmanshahissa olevan persialaisen sähkösanomatoimiston päällikköä, josta Shindler oli puhunut. Hän oli pieni, hieno, maailmaa nähnyt persialainen, joka oli viettänyt useita vuosia Pariisissa ja puhui mallikelpoista ranskaa. Itse sähkölennätintoimisto oli sitävastoin vähemmän mallikelpoinen. Virkamiehet ja päällikkö istuivat lattialla, polttaen kaliaania ja juoden teetä, ja katsahtivat toisinaan itämaalaisella huolettomuudella suuresta kaksoisikkunasta alas "meidanille" eli laajalle, avonaiselle paikalle, jossa oli sotilaita, kauppiaita ja matkamiehiä.
Kotiin tultua syötiin mitä ylellisin ateria, jossa oli paljaita itämaalaisia ruokalajeja ja jota höysti — keskustelu molempien turkkilaisten sihteerien kanssa. Toinen näistä oli osaavinaan englanninkieltä ja tahtoi itsepäisesti näyttää tätä taitoaan, mutta hetkisen perästä pyysin minä häntä palaamaan turkinkieleen, joka huomautus luonnollisesti ei ollut hänelle mieleen. Hän puolusti itseään sillä, että siitä oli kaksitoista vuotta kun hän oli puhunut englantia ja että sen vuoksi monta sanaa oli mennyt mielestä; — mies saattoi korkeintaan olla kahdenkymmenenneljän vuoden vanha. Päivälliseksi oli seuraavia ruokalajeja, jotka kaikki kannettiin sisään samalla kertaa: vartaassa paistettuja lihapullia (kebab), hienoja lampaanlihankappaleita (schislick), myös vartaassa paistettuja, kanaa, piimää, ynnä taateleita, piimää, ohuempaa ja ilman taateleita, sekä juustoa, jolla oli happaman suolainen maku (penir). Tämän lisäksi juotiin suurilla hienosti koristetuilla puulusikoilla jonkunlaista viiniä, jonka nimi on sherbet, joka ei oikeastaan ole mitään viiniä, sillä sitä valmistetaan vedestä, sokerista ja taatelinmehusta, mutta muuten on sitä monta eri lajia. Ruokaseteli on täydellinen, jos minä lisään aarakin, persialaisen leivän ja hedelmät loppumattomiin. Sitten juotiin turkkilaiseen tapaan paksua, karvasta kahvia ilman kermaa pienistä munakupeista. Päivällisen jälkeen tuotiin sisään jokaiselle kolmesta pöytävieraasta tuo välttämätön kaliaani, jota poltetaan pitkän hienon puuvarren kautta eikä sellaisen pitkäjuomuisen letkun kautta, jota käytetään intialaisessa ja turkkilaisessa nargiléh'ssä. Vieraat pitivät varmaankin tätä varsin onnistuneena juhlana, sillä he jättivät minut vasta aamupuolella yötä, jolloin palvelijat käskystä kantoivat yhden divaaneista ulos puutarhaan. Ei ole ihmeteltävää että vietettyäni tämän ensimäisen päivän Kirmanshahissa moni Tuhannen yhden yön kuva kulki aivojeni läpi enemmän tai vähemmän yhtenäisten eriskummaisten unien muodossa.
Seuraavana päivänä, eli kesäkuun 14:ntenä, tuli toinen mirza jo auringon noustessa luokseni ja kutsui minua syömään suurusta ja juomaan teetä hänen kotonaan. Kun tämä oli tehty, kävimme me katselemassa noita erittäin suuremmoisia basaareita. Kokonainen läpikäytävä näissä, hienoin ja paras kaikista, on Aga Hassanin rakennuttama ja oma. Hän omistaa myös kaupungin useimmat ja komeimmat karavaaniseraijit. Minä kysyin mirzalta kuinka paljon tuo varakas kauppias oikeastaan omisti Kirmanshahissa ja sain vastaukseksi: "Älä kysy, herra, melkein koko kaupunki kuuluu hänelle." Niin usein kun kaupungin kauppiailla on jotain riitoja ratkaistavana tai kun he joutuvat pulaan, kääntyvät he hänen puoleensa ja hän selvittää heidän asiansa. Aga Hassan tekee kauppaa enimmiten villalla, opiumilla ja gummilla, jotka hän Bagdadin kautta lähettää laivoilla Lontooseen ynnä muihin paikkoihin. Villa ei kumminkaan ole täysin yhtä hyvää kuin mesopotamialainen. Lisäksi "afiun", josta valmistetaan aarakkia ja jota suurissa vainioissa viljellään Kirmanshahin ympärillä. Kaksisataa arkullista tätä tavaraa lähetetään vuosittain Englantiin, kukin arvoltaan 2500 krania.
Aga Hassanin perheoloista kertoi mirza, että hän oli syntynyt Bagdadissa, oli kansallisuudeltaan arapialainen, että hänellä oli kaksi vaimoa ja kaksi poikaa, joista vanhimmalla, Aga Hadshi Abdurrahimillä oli ylhäinen asema Sel-i-Sultaanin hovissa. Jos Aga Hassan ei olisi Englannin asiamies, olisivat shaahi ja Sel-i-Sultaani aikoja sitten panneet takavarikkoon hänen omaisuutensa, mutta nyt he eivät uskalla hänelle mitään Englannin hallitusta peläten. Muitten ansioittensa joukossa on Aga Hassanilla sekin, että hän on tehnyt pyhiinvaelluksen Mekkaan. Hänellä on niin muodoin myös hadshin arvonimi. Mutta jatkakaamme kävelyä.