Sen jälkeen nousimme me taas mainioitten hevostemme selkään, joista minun oli tavattoman taipuisa näyttämään juoksutaitoaan. Muutamat persialaiset sotamiehet, joiden ohi me ratsastimme, huomasivat tämän ja pyysivät minua ratsastamaan kilpaa heidän kanssaan. Minä suostuin ehdotukseen, kumarruin eteenpäin satulassa, annoin ohjaksien riippua höllällään ja kohotin verkalleen ratsupiiskaa sillä seurauksella, että hevonen lähti kuin tuulispää kiitämään kaupunkiin päin. Sotamiehet pysyivät mukana hetkisen, mutta kun minä lopuksi käännyin satulassa, näin minä heidät kaukana tomupilveen peitettyinä. En tiedä varmaan, mutta arvelen, että he tulivat pahasti nolatuiksi.
Seuraava käyntimme tarkoitti heti Kirmanshahin ulkopuolella olevaa Imadieh nimistä huvilinnaa, joka käsittää kaksi erityistä rakennusta ja niiden välillä olevan suuremmoisen puutarhan. Linna, joka lienee ainoastaan 20 vuoden vanha, mutta nyt on autio ja tyhjä ja raunioiksi muuttumaisillaan, kuului ennen määrättömän rikkaalle kuvernööri Imat Dovleh'ille.
Kello 7 tulimme me kotiin, ja tuntia myöhemmin söimme me illallista iloisen ja hauskan armeenialaisen Khadtjick Efendin kanssa, joka on Aga Hassanin oikea käsi. Vaihtelun vuoksi saimme me tällä kertaa lihalla höystettyä hernekeittoa, paistettua munuaista, vasikanpaistia ynnä pilaantuneita munia, taatelihilloa ja taatelin mehusta valmistettua likööriä.
Seuraava päivä, 15 p. kesäk., käytettiin useihin pieniin partioretkiin kaupungin sisäpuolella. Minä ilmoitin Khadtjick Efendille hädänalaisen tilani, kerroin, ettei minulla ollut edes kuparikolikkoa, ja että niin muodoin en voinut jatkaa matkaa. Armenialainen ei voinut tämän kuollessaan pidättää nauruansa ja piti merkillisenä, että frengi oli uskaltanut tulla niin pitkälle maahan ilman rahaa, mutta lisäsi lohdulliset sanat: "sitä tavaraa saatte niin paljon kuin haluatte Aga Hassanilta." Tämä, joka koko päivän oli ollut tehtäviinsä sidottu, ei voinut ottaa minua vastaan ennen kuin k:lo 12 yöllä, jonka vuoksi minä tällä myöhäisellä hetkellä menin hänen luoksensa kiittämään ja sanomaan hyvästi. Minä tapasin hänet nytkin kirjojen ja kirjeiden ääressä. Hän oli kutsunut luoksensa muutamia ystäviään, ja kun minä tulin, osoitti hän minulle kunniapaikan.[45] Aga Hassan pyysi anteeksi, ettei hän itse ollut voinut näyttää minulle kaupungin nähtävyyksiä, mutta kaksi asiaa oli häntä estänyt siitä: Ramazan, joka pakoitti häntä lepäämään päivällä ja tekemään työtä yön aikana, sekä tärkeät kauppa-asiat, sillä juuri näinä päivinä piti hänen lähettää suuri kauppakaravanni Bagdadiin. Kello 1 tuli postimies noutamaan Aga Hassanin Teheraniin meneviä kirjeitä ja ilmoittamaan minulle, että hevoset nyt seisoivat valmiina postiasemalla. Minä nousin sen vuoksi, astuin isäntäni luo ja kiitin häntä siitä suuremmoisesta vieraanvaraisuudesta, jota hän oli osottanut minulle. Hän vastasi toivoneensa, että minä olisin viipynyt hänen luonansa useita kuukausia, otti sitten esille valokuvansa, joka oli otettu Konstantinopolissa, ja pyysi minua ottamaan sen muistoksi Kirmanshahista. Kun minä lupasin hänelle, että tämä valokuva saisi sijansa siinä kirjassa, jonka minä aioin kirjoittaa matkastani, tuli hän erittäin hyvilleen ja pyysi minua lähettämään hänelle yhden kappaleen.
Tultuani jälleen huoneisiini astui mirza Mizak sisään nahkakukkaro kädessä. Mosaikkipöydälle laski hän rahasumman, joka oli riittävä Teheraniin saakka. Sitten menin minä postiasemalle, jossa kyllä viisi hevosta seisoi satuloittuna pihalla, mutta kumminkin sain minä odottaa k:lo 3:een, ennen kuin posti oli selvitetty ja valmis. Aga Hassanin hyväntahtoisen välityksen kautta olin näet saanut luvan seurata postia Teheraniin saakka. Tämä matkustamistapa oli kyllä paljon turvallisempi kuin ratsastaa yksin tjaparin kanssa, mutta sitä vastoin oli se paljon rasittavampi, sillä postimiehen täytyi, toimensa menettämisen ja kovan rangaistuksen uhalla, määrätyssä, hyvin lyhyessä ajassa suorittaa Kirmanshahin ja Hamadanin välinen matka, joka kaikkine mutkineen ja kiemuroineen, joita tie tekee Elvendissä, nousee kahteenkymmeneen Ruotsin peninkulmaan. Hamadanissa saa hän levätä päivän, mutta lopun matkan Teheraniin täytyy hänen kulkea herkeämättä. Ennen Kirmanshahista lähtöänsä saa posteljooni nukkua vaikka koko viikon, mutta kun hän kerran on lähtenyt liikkeelle, täytyy hänen sanoa jäähyväiset kaikille mukavuuksille, ja samoin on laita sen matkustajan, joka tahtoo seurata häntä.
Heti k:lo 3 jälkeen aamulla 16:ntena päivänä, jolloin me lähdimme matkalle postiasemalta, oli vielä aivan pimeä. Kirmanshahin kaduilla oli tyhjää ja hiljaista, ainoastaan siellä täällä talojen nurkissa makasi ryysyisiä dervishejä ja likaisia koiria uneen vaipuneina. Basaarit, jotka me kuljimme päästä päähän, olivat pilkko pimeät, vieläpä oli meillä se kova onni, että kun me tulimme sille suurelle portille, joka ulkoa päin johtaa näihin sisään, me huomasimme sen olevan lukossa, jonka vuoksi meidän täytyi palata koko matka takaisin ahtaitten, sokkelomaisten katujen läpi etsimään toista ulospääsypaikkaa. Meidän pieneen joukkoomme kuului viisi miestä: postinkuljettaja, kolme sotamiestä pyssyillä, pistooleilla ja väkipuukoilla varustettuina, sekä minä. Kun me vihdoinkin olimme päässeet ulos kaupungista sille tasaiselle tielle, joka vie Hamadaniin päin, lisäsimme me vauhtia ensinnä vahvaksi raviksi, sitten laukaksi, jonka jälkeen me hajalla toisistamme ja täyttä neliä kuljimme sen taipaleen, joka eroitti meidät Bisutunista. Kaukana vasemmalla näimme me Tag Bostanin vuoret ja edessämme lakeuden, joka kaupungin lähellä näytti olevan sangen hyvin viljelty. K:lo 7 saavuimme me Bisutunin kylään, jossa me joimme lasin teetä sillä aikaa kuin uudet hevoset satuloittiin. Entiset olivat aivan vaahdon ja hien peittäminä, seisoivat läähöttäen päät riipuksissa ja olivat väsymyksestä aivan nääntyneinä. Kylän takana on korkea, tylppämuotoinen kallioryhmä, jonka kyljessä, sangen korkealla maasta, on muutamia korkokuvia hakattuna. Ne saattoi nähdä aivan selvästi, mutta valitettavasti ei aika myöntänyt lähempää tarkastusta.
Niissä seuduissa, joissa minä nyt matkustin, kulkivat naiset hunnuttomina, joten saattoi nähdä yksinkertaisen ja mauttoman tatueerauksen (ihonvärjäyksen) kulmakarvojen välillä, poskilla ja rinnassa. Ennen oli tatueeraus Persiassa hyvin yleinen, mutta se alkaa nyt yhä enemmän joutua pois käytännöstä. Kirmanshahissa kantoivat useimmat naiset pientä messinki- tai kultarengasta toisessa sieraimenreunassa.
Puolen tunnin levähdyksen jälkeen hyppäsimme uusien hevosten selkään, jotka seisoivat korvat pystyssä ja katselivat vauhkoina aavikolle päin. K:lo 10 saavuimme me suureen Sahna nimiseen kylään, jossa me levähdimme hetkisen ja saimme uudet hevoset. Tie on vielä hyvää; se nousee nyt vähitellen Iranin ylänköä kohden, mutta ei niinkuin ennen tasaisella arolla, vaan sikin sokin sijaitsevain kunnaitten ja mäkien välistä. Kuumuus on sietämätön. Kotkat, haikarat ja pääskyset ovat lintumaailman tavallisimpia edustajia, samalla kun sisiliskot ja heinäsirkat matelevat maassa ja kilpikonnat uivat pienissä puroissa, joiden yli siellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten. K:lo 2 saavuttiin Kängevar nimiseen pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee vuorien ympäröimällä tasangolla. Tänne jätettiin muutamia kirjeitä. Oli todellakin tuskallista nähdä, kuinka postimies, löytääkseen nämä, varsin huolettomasti tyhjensi koko laukun sisällyksen tjaparkhanen tomuiselle kivilattialle, jossa kirjeet menivät aivan sekaisin. Huolimatta sotilassaatosta olisi niin ollen vähemmän ihmeellistä, jos yksi tai toinen kirje häviäisikin.
Maisema muuttuu muuttumistaan vuoristoksi. Molemmin puolin tietä kohoaa korkeita, lumipeitteisiä huippuja. Niiden välissä on tasankoja, jotka laaksojen tai ahtaitten solien kautta ovat yhteydessä toistensa kanssa. Maanlaatu on viljavaa; pienten yksinäisten kylien ympärillä on vainioita, joilla laiho joskus on leikattu. Persialainen sähkölennätinlanka, joka yhdistää Bagdadin ja Teheranin, kulkee tien vieressä lahonneitten pylväitten päässä, joista muutamat ovat kumossa. Missä lanka käy tien poikki, on se niin matalalla, että täytyy kumartua voidakseen ratsastaa alitse, vieläpä se toisinaan makaa maassa itse tiellä.
K:lo 1/4 8 saavuimme me Asadabad'iin, jossa aikomuksemme oli levähtää muutamia tunteja. Me olimme näet tänään ratsastaneet 24 farsakia, eli 17 Ruotsin peninkulmaa 16 tunnissa, joista me olimme levänneet kolme. Ne neljä hevosta, joilla minä olin ratsastanut, olivat erinomaiset, verrattomasti paremmat kuin ne, joita tapaa suurella tiellä Teheranin ja Shirazin välillä. Ensimmäinen oli pieni, notkea ja vahva, mutta nyrjäytti vierinkivessä jalkansa puolimatkassa Bisutuniin, jonka vuoksi sotamiehet väittivät että minä olin turmellut sen ja siitä syystä saisin maksaa 700 krania vahingonkorvausta. On selvää, että tämä aluksi sangen julkea uhkaus ei saanut aikaan mitään mainittavaa vaikutusta. Toinen oli suuri, ruskea ori, joka juoksi joutuisasti ja kestävyydellä. Kolmas oli väriltään musta, ja runmiinmuoto näytti ilmaisevan turkmeenilaista syntyperää. Sotamiehet kehoittivat minua olemaan varuillani, koska hevosta ei voinut hillitä, kun se kerran oli päässyt vauhtiin. Se juoksikin hurjan nopeasti ja jätti toiset kauas jälkeensä. Neljäs oli vahva ravaaja, jolla ratsastaminen kävi väsyttäväksi.