Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta

by Sven Anders Hedin

Tultuamme perille Asadabadiin olin niin uuvuksissa, että heti heittäydyin tjaparkhanen kivilattialle ja nukuin unohtaen tavanmukaisen teelasin ja piipunkin. K:lo 12 herätti minut postimies, ja tuntia myöhemmin lähdimme me liikkeelle. Edellisen päivän ajosta olivat paikkani niin kankeat ja hellät, että minä vasta parin tunnin ratsastuksen perästä tunsin jäseneni norjenevan. Matka kävi nyt ylös Elvendin läntisiä ja pohjoisia rinteitä, ja maa muuttui taas karuksi ja epätasaiseksi, jonka tähden meidän melkein koko ajan täytyi ajaa käyden. Nousimme verkalleen ylös mahtavaa, yksinäistä vuoriryhmää viheriöivien kumpujen ja pyöreitten vuorenkukkuloitten välitse. Elvendin huiput ovat ikuisen lumen peittämät. Monet monituiset pienet purot ryöpsähtävät alas jyrkänteistä Hamadanin lakeutta kohti, joka laajapintaisena avautuu matkustajan silmien eteen. Runsas kostuttaminen ja terveellinen ilmasto on tehnyt, että monta pientä kylää on syntynyt Hamadanin ympärille. Ne ovat kaikki laajojen puutarhojen ympäröimät. K:lo puoli 8 ratsastimme me sisään mainittuun kaupunkiin ja suuntasimme ensinnä matkamme amerikkalaisten lähetyssaarnaajien talolle, mutta kun he sattuivat olemaan Teheranissa, jatkoimme me karavaaniseraijiin, johon minä kotiuduin ja nukuin kuusi tuntia. Jälkeen puolenpäivän lähdin minä erään karavaaniseraijin tallimiehen seurassa katselemaan laajaa ja verrattain siistiä Hamadania. Näkemistä ansaitsevin paikka on epäilemättä Esterin luultu hauta kupooleineen, jonka luo monet juutalaiset vuosittain tekevät pyhiinvaelluksen. Sen jälkeen menimme me Ekbatanan raunioille, jotka sijaitsevat heti kaupungin ulkopuolella ja melkein yksinomaan ovat epäsäännöllisiä soraläjiä. Rauniot ovat aivan Elvendin juurella ja niitä ympäröi tiheät, rehevät viidakot.

Hamadan, jonka väestö nousee 15 à 20,000, sijaitsee puolikuunmuotoisena 3,300 metriä korkean Elvendin pohjoisella juurella ja sen ympärillä on joka puolella puutarhoja ja kyliä. Viljalti löytyy vettä, joka pieninä puroina juoksee kaupungin kaikkien osien läpi. Niiden yli käy siellä täällä pieniä siltoja, ja muutamin paikoin tapaa vesiputouksia, sillä maa on mäkistä. Talot ovat rakennetut polttamattomista tiilistä, jotka on yhteenliitetty oljensekaisella mullalla. Katot ovat laakeat, ja ne on tehty siten että ensin on asetettu harva kerros paksuja pyöreitä palkkeja; poikittain näiden päällä on tiheämpi kerros ohuita lautoja, niiden päällä kuivaa ruohoa ja kaislaa, sekä ylinnä oljensekaista multaa. Väestö on, persialaisia lukuunottamatta, turkkilaisia ja armeenialaisia. Turkinkieltä kuulee enimmän puhuttavan.

K:lo 8 illalla ratsastimme jälleen eteenpäin, mutta silloin oli meitä ainoastaan kolme miestä: postimies, minä ja eräs tjapar, sillä Hamadanin ja Teheranin välistä tietä pidetään niin turvallisena, että sotilassaatto ei ole välttämätön. Ihanin kuutamo valaisi aron, joka nyt jälleen astuu vuoriston sijaan ja tien, joka suorana viivana ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, Teherania kohden. Me ratsastimme viiden kylän lävitse, kunnes k:lo puoli 3 aamulla 19 p:nä kesäkuuta saavuimme ensimmäiselle asemalle, nimeltä Miladjirdt. Täällä viivyimme muutamia minuuttia ja jatkoimme sitten matkaa, kunnes edelleen kolmen tunnin ratsastuksen perästä pysähdyimme Sährähissä, jossa me kolmannen kerran saimme uudet hevoset, joilla lähdimme matkalle Märäcksharaba'an kello 9. Tie on mainio ja erittäin kaunis, ylt'ympäri, sekä lähellä että kaukana, näkee korkeita, siintäviä vuoria. Aro on ruohon peittämää, ja kylien läheisyydessä on laitumella tavattoman suuria laumoja vuohia ja rasvahäntäisiä lampaita. K:lo 12 kuljettiin leveän joen poikki, jonka vesi nyt hirveän kuumuuden vaikutuksesta suureksi osaksi oli kuivunut. Se vähä mitä oli jälellä oli vetäytynyt kokoon pieneksi ojaksi virranuoman keskelle. Kaunis uudesta rakennettu silta vei virran yli. Ali Ekbär — se oli postimiehen nimi — neuvoi minua tässä juomaan oikein tarpeekseni, sillä sen jälkeen emme tulisi löytämään raikasta vettä ennen kuin seuraavana päivänä. Heti virran toisella puolen sijaitsee sangen suuri Noveranin kylä. Sen ihana asema muistuttaa elävästi Jesdekastia, sillä molemmat kylät on rakennettu jyrkkien kukkuloitten rinteille.

Matkatoveriani Ali Ekbäriä en voi muuta kuin lämpimimmin suosittaa kunnollisena ja kohteliaana miehenä. Oliko hän sellainen luonnostaan vai oliko hän saanut Aga Hassanilta ankarat käytösohjeet kohtelemaan minua hyvin, en tiedä, mutta varmaa on, että hän oli huomaavaisin ja kunnollisin persialainen minkä minä olen oppinut tuntemaan. Ratsastuksen pitkinä ja väsyttävinä hetkinä kertoi hän pieniä seikkailuita, joita hän oli elänyt sinä kolmikymmenvuotisena aikana, jonka hän oli palvellut postinkuljettajana Kirmanshahin ja Teheranin välillä; joka kylän kohdalla, jonka läpi me kuljimme, oli hänellä uusia juttuja kerrottavana. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, ja hänellä oli ominaisuus, joka Persiassa on sangen harvinainen, se nimittäin, että hän ei milloinkaan sanonut "anom sa'ab" — juomarahoja, herra!

Puolen tuntia levähdettyämme läksimme me Noveran'ista. Kuumuus oli nyt, kahden aikaan, tuskastuttavan painava, ja ainoastaan nopea kulkumme sai aikaan jonkunmoista ilmanvetoa. Idässä näkyi pari suurta kylää valkoisine huoneineen ja sypressipuistoineen. Minä en ajatellut, että se voisi olla kangastus, ennen kuin Ali Ekbär sanoi minulle sen. Tuntia myöhemmin aloin tuntea merkillistä hajua, joka teki hengittämisen vielä vaikeammaksi, kuin se jo oli kuumuuden tähden. Löyhkä tuli yhä vahvemmaksi, ja kun me vihdoin äkkäsimme "ruumiskaravaanin", johon kuului kymmenen muulia, selveni meille mistä haju lähti. Nimitys tuntuu omituiselta, mutta on kaikissa tapauksissa sattuva; ne ovat todellakin ruumiit, jotka tällä tavalla tekevät karavaanimatkoja. Ne persialaiset, joilla on varoja siihen, antavat näet haudata itsensä pyhään Kerbelan kaupunkiin, jossa Jesidit voittivat Alin puolustajat. Shiitit, joihin, niinkuin ennen on mainittu, persialaiset kuuluvat, asettavat nimittäin Alin itse Muhammedin yläpuolelle. Kaukaa itäisestä Persiasta, Samarkandista, Kivasta ja Bukarasta, vieläpä kaukaisemmistakin seuduista Keski-Aasiasta kuljetetaan sen vuoksi ylhäisten ruumiita Kerbelaan, jotta ne saisivat levätä marttyyri Imam Husseinin läheisyydessä. Ylösnousemisen päivänä saavat nämät hurskaat, jotka vielä kuolemankin jälkeen ovat tehneet pyhiinvaelluksen, seurata Iman Husseinia paratiisiin. Tämän muisto on persialaisille erittäin rakas, ja hänen marttyyrikuolemansa muistoksi pannaan toimeen, etenkin Muharrem kuukauden ensimmäisinä kymmenenä päivänä, jonkullaisia piinaleikkejä, n.s. "tazieh", joissa kaikki uskovaiset ovat saapuvilla ja jotka heidän silmistään pusertavat runsaita kyyneleitä.

Persiassa on ruumiitten kuljettaminen Kerbelaan erityisenä ammattina. Kuljettajat ottavat hyvän maksun, ja päästäkseen kulkemasta tuota pitkää matkaa yhden ainoan ruumiin tähden, ei karavaaninkuljettaja lähde liikkeelle ennen, kuin hän on onnistunut saamaan kokoon noin kaksi- tai kolmekymmentä. Ruumiit, jotka sen tähden usein saavat kuukausia odottaa toisiaan, ahdetaan pitkähköihin, kapeihin arkkuihin, tai kiedotaan lautojen puutteessa köysillä huopapeittoihin sekä lastataan kaksittain kunkin muulin selkään. Mahdotonta on mielessään kuvitella sitä hirveätä löyhkää, jota sellainen karavaani levittää ympärilleen. Jo ennen kuin näkee sen ja kuulee kellojen kilinän, tuntee hajun. Minä en voinut muuta kuin tuntea syvintä sääliä noita ihmisparkoja kohtaan, joiden piti saattaa kuolleita, ja eläimiä kohtaan, jotka vielä suuremmassa määrässä kuin ihmiset olivat löyhkälle alttiina. Miehet koettivat näet pysytelläitä kohtuullisen matkan päässä karavaanista ja kulkivat aina sillä puolella, jolta tuuli tuli, mutta vaikka heillä on suu ja nenä siteillä peitettynä, ovat he kasvoiltaan kumminkin harmaan kalpeat, laihat ja ryppyiset eivätkä kuulu jaksavan monta vuotta harjoittaa tätä omituista tavarankuljetusta. Karavaaniretki Kerbelaan onkin monelle heistä viimeinen matka, sillä kuljetettuaan kuolleitten veljiensä mätäneviä ruumiita satoja penikulmia erämaitten halki pyhään kaupunkiin, tapahtuu usein, että karavaanikuljettaja itse, uupuneena, riutuneena ja myrkytettynä, täydytään laskea pyhitetyn maan poveen. Mutta, sanoo Vámbéry, heidän silmissään, tai oikeammin nenässään, on hurskaitten pyhiinvaeltajain mätänevistä ruumiista lähtevä haju suloisinta taivaantuoksua. Ruumiskaravaanin hiljainen ja juhlallinen kulku erämaassa on kumminkin liikuttava näky. Miehet, joiden tuijottava katse on maahan kiinnitettynä, näyttävät tylsiltä ja välinpitämättömiltä; he eivät vaihda montaa sanaa, mutta kaikkien ajatukset ovat suunnattuina kaukaiseen päämaaliin. Kun he kohtaavat jonkun karavaanin, ei sen näkeminen tunnu saavan aikaan pienintäkään vaikututusta heidän vääntyneissä kasvonpiirteissään. He ovatkin suljetut kaikesta kanssakäymisestä elävien ihmisten kanssa: he eivät saa levätä karavaaniseraijissa, vaan täytyy heidän asettua etäälle kaikista ihmisasunnoista.

K:lo puoli 7 illalla vaihdoimme taas hevosia, ja k:lo 1 yöllä kesäkuun 20 päivää vastaan saavuimme me Saveh'in kylään, jossa on suuri tjaparshane. Täällä lepäsimme puolen tuntia, jonka jälkeen me nousimme matalalle vuorijonolle, joka kuljettiin päästä päähän. Tämä yö oli hirveän tuskallinen. Tuntui kuin joka jäseneni olisi ollut rikkimurskattu. Ali Ekbär rohkaisi minua sillä tiedolla, että yksi ja toinen eurooppalainen ennen oli seurannut häntä Kirmanshahista, mutta ettei yksikään ollut jaksanut Teheraniin saakka, vaan olivat pysähtyneet mikä minnekin lepäämään. Minä päätin kumminkin seurata häntä perille asti. Klo 8 saavuttiin viimeisen edelliselle pysäkille nimeltä Chanabad, josta taas lähdettiin k:lo 9. Tämän jälkeen on hevosten laukattava pisin taival, eli 8 farsash'ia (5,5 ruotsin penik.). Tie käy jotenkin tasaisen aron poikki, joka on ruohomättäitten peittämä. Ei kohtaa ainoatakaan elävää olentoa, ei näy mitään huoneita, ei mitään kyliä; seutu on aivan autio. Muutamat vanhojen linnoitusten rauniot olivat ainoat, jotka katkaisivat yksitoikkoisuuden. K:lo 4 tulimme Robat Kerim nimiseen kylään. Me riisuimme satulat hevostemme selästä ja seisoimme paraikaa odottaen uusia, kun tallimies tuli ja sanoi, että ne kolme, jotka olivat kotona, aivan äskettäin olivat palanneet Teheranista ja sen tähden täytyi niiden hengähtää vähäsen. Tämä oli minulle sangen tervetullut viivytys; minä heittäydyin tjaparshanen lattialle yrittääkseni levätä pari tuntia. Nukkuminen oli kumminkin mahdotonta, sillä siihen olin minä liian väsynyt ja ruhjoutunut. Tuokion kuluttua jatkoimme me taas matkaa kulkeaksemme sen taipaleen, joka vielä eroitti meidät Persian pääkaupungista. Pian alkoi hämärtää, taivas oli pilvessä, jonka vuoksi meillä ei ollut suurta iloa kuutamosta, mutta parin tunnin perästä hajaantuivat pilvet ja me saatoimme ratsastaa nopeammin. Matkamme kävi nyt kostean, ruohoisen aron poikki, jossa oli runsaasti pieniä jokia ja lampia kurnuttavine sammakoineen. Tämä seutu on sangen vaarallinen kulkea yön aikaan, sillä saattaa tapahtua, että hevonen vajoo mahaa myöten liejuiseen ojaan, ja silloin on sangen vaikeata saada sitä ylös jälleen. Se katkonainen ja varovainen ratsastustapa, jota tämän vuoksi täytyi noudattaa, piti minut valveilla, ja siihen tarvittiin todella pakottava syy, sillä tämä oli kolmas yö, jonka vietin satulassa, ja me olimme ratsastaneet yli viisikymmentä tuntia nukkumatta ja lepäämättä; muutamat harvat seisahdukset tuskin ansaitsevat mainitsemista. Mutta pian tulimme jälleen kuivalle ja hyvälle maalle ja ratsastimme silloin lyhyttä laukkaa, joka salli minun silloin tällöin vähäsen nukahtaa. Persialainen satula on nimittäin erittäin mukava ja siinä istuu varmasti, ja kun siihen on tottunut pitää sitä tarkoituksenmukaisempana kun eurooppalaista. Se on lujasta kamelinkankaasta, joka lepää puurungon päällä; se on korkea hevosen selästä lukien, sivuilta kokoonpainettu ja syvä, niin että se tarjoo ratsastajalle paljon parempaa tukea, kuin meikäläiset satulat. Jalustimet ovat niin leveät, että ne antavat tukea koko jalalle kantapäästä varpaisiin. Kaikki tämä tekee, että persialaisessa satulassa istuu kuin nojatuolissa. Vikansa on kuitenkin silläkin. Yksi sellainen on, että se pehmeytensä vuoksi ehdottomasti aikaansaa ratsastajassa ratsastushaavoja, jotka luonnollisesti kestävän ratsastuksen aikana aina pysyvät auki. Toinen epäkohta on se, että jos hevonen lankee, ratsastaja helposti voi taittaa jalkansa, sillä hän istuu niin lujasti satulassa että hän ei silmänräpäyksessä voi liukua pois siitä, ja vaikka tämä onnistuukin, on hänen vaikea vapautua noista kömpelöistä jalustimista. Neljä kertaa koko ratsastuksen aikana olin minä kaatunut hevosineni, kuitenkaan saamatta muuta kuin muutamia naarmuja. Kerran jouduin minä hevosen alle, jolloin jalkani likistyi sangon pahasti; toisen kerran lensin minä sen pään yli.

Lyhyt laukka salli minun, niinkuin sanottu, vaipua horroksiin, mutta kun minä tällä aikaa olin kadottanut sekä omani että postimiehen ratsastusruoskan, englantilais-intialaisen hatun ja vaipan, katsoin minä viisaimmaksi pysyä valveilla, jotten hukkaisi vielä useampia matkakapineita. Kun hattu putosi päästäni, heräsin minä onneksi ja löysin sen jonkun aikaa etsittyäni, ja myöskin vaippa löysi omistajansa, koska Ali Ekbär oli huomannut, kun se lipui hihnoista satulan takaa. Perille tultaessa Teheraniin, kun minä vielä luulin sen olevan poissa, antoi hän sen takaisin suurinta mielihyvää osoittava ilme kasvoissa.

Jota enemmän lähestyy pääkaupunkia, sitä asutummaksi huomaa seudun ja sitä lukuisammiksi puutarhat, ja lopuksi kuljetaan yhden kylän läpi toisensa perästä. Elburs'in kookkaitten jättiläisvuorien haahmot näkyvät selvästi pohjoisessa, ja Demavendin mahdottoman suuri lumivalkoinen huippu, persialaisten silmissä aina salaperäisen satuloiston ympäröimää, seisoo tuolla niin tyynenä ja majesteetillisena, kuin auringon ja leijonan maan korkeimman paikan sopiikin. Idässä kohoaa aamurusko kohoamistaan taivaalle, mutta aurinko ei ole vielä noussut ylös Kevir'in suola-aavikosta. Itäinen taivaanranta oli kumminkin kylläksi valaistu, jotta saattoi selvästi eroittaa Teheranin sypressit, poppelit ja kupoolit vaaleasta taustasta. Se oli ylen määrin suloinen tunne, joka minut valtasi, tietäissäni nyt olevani onnellisesti palannut pitkältä, vaaralliselta ja ponnistuksia kysyvältä matkalta, jonka tein yksin vento vieraitten kansojen keskuudessa; minä en voinutkaan pidättää itseäni helpotuksesta huoaten ja kiitollisuutta tuntien nostamasta hattuani, kun me k:lo 3 aamulla 21 p. kesäk. ratsastimme Teheranin lounaisesta kaupunginportista sisään. Sotamiehet tirkistelivät minuun hetkisen, mutta kun he näkivät, että minä olin postin seurassa, pääsin esteettömästi menemään. Meillä oli vielä puolen tuntia ratsastettava kaupungin katuja pitkin, jotka näin varhaisena aamuhetkenä näyttivät kaikkea muuta kuin miellyttäviltä. Katuojissa makasi dervishejä, raajarikkoja ja koiria nukkuen toinen toisensa vieressä; ja kokonainen lauma viimeksi mainituita ajoi meitä takaa hurjasti ulvoen. K:lo puoli 4 kolkutin tohtori Hybennetin portille, yksi sotamiehistä tuli ja avasi, me ratsastimme sisään pihalle, jossa minun satulani ja tavarani riisuttiin hevosen selästä. Ali Ekbär ja hänen toverinsa saivat maksunsa, Ja juomarahoiksi annoin kaikki mitä minulla oli jälellä Aga Hassanin lahjasta. Se ei kyllä ollut paljon, mutta me erosimme molemmin puolin tyytyväisinä ja ilmaisten ystävällisimpiä tunteita; me kiitimme toisiamme hyvästä toveruudesta, joka oli lujentunut 45 Ruotsin peninkulman pituisella ratsastusmatkalla.

Hetken perästä tuli tohtori Hybennet ulos ja lausui minut tervetulleeksi. Hän ällistyi, kun hän näki minut, sillä hän sanoi, että minä olin surkeasti laihtunut ja tullut tummanruskeaksi niinkuin hindu. Ja millaisessa tilassa minä olinkaan ajanut sisään suureen Teheranin keisarikaupunkiin! Minä olin niin rikkirevitty, repaleinen ja likainen, että viheliäisin dervishi jollakulla kaupungin syrjäkadulla olisi ollut ylpeä saadessaan lukea minut ystäviensä ja veljiensä joukkoon. Satula oli niin kurjassa kunnossa, että palaset töin tuskin pysyivät koossa, housuista ei ollut paljon enempää kuin puolet jäljellä, ennen valkea hattu oli muuttunut väriltään juhlallisen tummaksi, saappaat, joita ei ollut harjattu sen jälkeen kuin me lähdimme Bagdadista, olivat rikki hankautuneet sisäsivulta ja lian ja tomun peittämät — ja mikä kurja frengi olikaan ratsastaja itse! Vieläpä persialaisetkin nauroivat hänelle. Minä en ollut saanut tilaisuutta pestä itseäni sen jälkeen kun lähdimme Hamadanista, kädet olivat veriset ja jalat polvien alapuolelta tulipunaiset ja suoraan sanoen nyljetyt sekä kirvelivät aivan kuin tuhat nuppineulaa olisi ollut niihin pistettynä. Viisikymmentä viisi tuntia melkein yhtä mittaa ratsastettuani yhdeksällä eri hevosella, nukkumatta ja nauttimatta muuta ravintoa kuin pari lasia teetä ja neljä munaa, olin minä niin uupunut ja jalkani niin kankeat, että ainoastaan vaivoin jaksoin kävellä eurooppalaiseen kylpyyn, jossa minä läpikävin perinpohjaisen puhdistuksen. Oli suloista sen jälkeen pukea puhtaat vaatteet yllensä ja saada pehmeässä vuoteessaan nukkua herkeämättä kaksitoista tuntia.