Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta

by Sven Anders Hedin

Maa muodostaa maantieteellisessä suhteessa hyvin rajoitetun kokonaisuuden. Sitä rajoittaa etelässä Persianlahti, idässä Mesopotamian alanko, pohjoisessa Kaspianmeri ja turkmenilaiset vuorijaksot. Tästä kohoaa penkerettäin Iranin ylänkö ja muodostaa keski-osassaan ylätasangon, jonka keskikorkeus on 1,400-1,500 m. Tämän ylätasangon läpi kulkee yhdensuuntaisia vuorijonoja, jotka kaikki käyvät luoteesta kaakkoon, mikä suunta on päänänsä vallitseva ei ainoastaan Persian ja rajamaiden vuorimuodostuksessa, vaan sentähden myöskin näiden maiden vesistöllisissä olosuhteissa. Niiden vuorijaksojen joukossa, jotka kulkevat yllämainittuun suuntaan, huomaamme kaikkein ensiksi Kaukasusvuoret, jotka Apsheron-niemimaan, meren-alaisen karin, Tjeleken-saaren sekä Ison- ja Vähän-Balkanin kautta ovat yhteydessä Kopet Dagin, Ala Dagin ja toisten pohjois Khorasanin harjanteiden kanssa, sekä päälle päätteeksi Hindu Kuhin ja Himalagan kanssa. Yhdensuuntaisesti niiden kanssa kulkevat sitä paitsi Elburs, Luristanin, Arabistanin ja Tarsistanin vuorijaksot, ja se loppumaton vuoriharja, joka kulmittain lävistää koko maan Aderbeidshanista Mekraniin; vielä huomaamme samassa pääsuunnassa Tigriin ja Eufratin, Persianlahden, Niris- ja Malugajärvet Farsistanissa, sekä lopuksi koko joukon virtoja, niinkuin Atrekin, Grjurgenin, Shahrudin ja Kysyi Usenin pohjoisessa ja Sajende Rudin sisämaassa. Sefid Rud sitävastoin kulkee Elbursin poikki, ja etelässä juoksevat useimmat virrat, jotka alkavat Persianlahdesta, kohtisuoraan vuorijonojen pituussuuntaa vastaan, kuten Karun, Kara Agatsh ja Polvar. Mainittujen vuorijonojen väliin on muodostunut pitkämäisiä laaksoja, missä harvassa asuva kansa elää maanviljelyksestä. Maaperä, joka muodostukseltaan on lietteistä, on erinomaista ja tuottaisi mitä runsaimpia satoja, jos sateentulo olisi suurempi. Keskusliike näissä laaksoissa ei myöskään kohtaa mitään erityisen vaikeita esteitä, sillä ne ovat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa. Sitä vastoin on paljon vaikeampaa matkustaa kohtisuoraan laaksojen pituussuuntaa vastaan: ell'ei haluta matkustaa suoraan vuorenharjanteiden poikki, niin on seuraaminen pitkämäisten laaksojen suuntaa, kunnes niistä leikkaa jokin poikkilaakso, ja siinä mennä jakson poikki, mikä kuitenkin saattaa suuria mutkateitä. Yleensä ei kuitenkaan epäillä kulkea jyrkempää, mutta suorempaa tietä myöten, syystä että persialaiset hevoset ovat erinomaisen kestäviä ja vahvoja. Luiskahtamatta kiipeevät ne raskaine taakkoineen pahimpien jyrkänteiden yli ja voivat sitä tehdä sangen pitkät matkat. Myöskin aasit, muulit ja kameelit ovat laadultaan erinomaisia.[49] Viimeksimainittuja käytetään enimmin aavikoilla, jotka Persian pinta-alasta ottavat julman suuren tilan. Paitsi aavikkomaisia ylänkömaita eri vuoriharjanteiden ja alankokaistaleiden välillä pitkin etelärannikkoa ja läntisiä rajavuoria, mainittakoon seuraavat laajat aavikko-alueet: Kewir, eli suuri suola-aavikko Irak Adshemissa ja Khorasanissa, sen eteläinen pidennys, aavikko Lot, jonka nimi on jonkun mielikuvituksesta vilkkaan matkustajan saattanut luulemaan, että täällä epäilemättä moni Sodoman ja Gomoran asukas lienee haudattuna erämaan santaan, sekä lopuksi laajat aavikot vuoriharjanteiden välissä Kirmanissa. Iranin aavikot muodostaa osaksi sora, hieta ja savi, osaksi suola. Monen monituiset purot ja virrat, jotka alkavat vuorenharjanteilta, katoovat siihen järjettömästi. Persiassa ei ole montaa järveä. Suurimmat ovat: Urumia, Niris ja Maluga. Seistanissa, Afganistanin rajalla on suuri suolajärvi Hamun, ja Kewirissäkin otaksutaan olevan suolajärviä.

Persian ilmasto on eri osissa maata hyvin erilainen, riippuen maan suuresta laajuudesta ja vaihtelevasta korkeudesta, eikä persialainen sananlasku sanokaan syyttä, että Iranissa on seitsemän ilmastoa. Parhaiten saa tämän kokea matkalla Kaspian mereltä Persianlahdelle. Gilanin alankomaassa, uskomattoman hedelmällisessä rannikkokaistaleessa, on ilmasto kesällä lämmin, kostea ja kuumetta synnyttävä. Kun sitten ratsastetaan pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, tuulahtelevat pian vastaan raittiit, terveelliset tuulet, jotta sitten taas, kun on jouduttu eteläisille rinteille ja alas aavikkomaiselle ylänkömaalle, kuiva ja kuuma ilmasto on ympärillä. Jos sitten jatketaan matkaa etelään, huomataan ilma yhä yhtä tukahuttavaksi ja painostavaksi; ainoastaan vuoriharjanteilla, joiden yli aika ajoin kuljetaan, saadaan hengittää viileämpää ilmaa. Farsistanin alppimaassa on ilmasto herttainen, mutta kun on matkustettu viimeisten penkereiden ohi ja tultu Gärmsiriin eli lämpöiseen rannikkomaahan, saadaan tutustua kuumuuteen, jonka suuruutta europalainen edeltä käsin tuskin saattaa mielessään kuvitella. Suurimpana syynä vaikuttamassa tässä on kosteus. Oleskelu on alituista hikoilemista, eikä voi öisin maata. Vasta puolipäivän aikaan, kun aurinko on hieman kuivattanut ilmaa, on tämä mahdollista, mutta ulkona nousee lämpömäärä silloin hyvin usein aina 50° C. Niin vaihteleva on Persian ilmasto. Yhtenä päivänä, Elbursin harjanteilla, voidaan ratsastaa syvissä lumikinoksissa, jotka ulottuvat hevosen rintaan asti; toisena päivänä näännytään kuumuudesta alhaalla aavikoilla. Milloin ratsastetaan läpipääsemättömissä aarniometsissä, milloin alastomilla kallioilla, milloin aavikoilla, missä ei näe puuta, ei ruohon kortta, ei yhtään olentoa niin pitkälle kuin silmä kannattaa. Yleensä on Persian luonto erittäin yksitoikkoista. Terveydelle on ilmasto yleensä edullinen maan sisä-osissa, mutta epäterveellinen, vieläpä surmaava niin hyvin pohjoisilla kuin eteläisilläkin rannikoilla. Sateentulo on, kuten helposti saattaa arvatakin, vähäinen. Ne harvat sadekuurot, jotka tulevat alas, sattuvat kolmikuukautisen talven ajaksi. Ylänkömailla ja vuorenharjanteilla sataa lunta tähän vuoden aikaan suuret määrät. Sateen paljouden suuri määrä on lounais-osassa maata 25 cm vuodessa.[50] Mitättömästä sateentulosta luonnollisesti seuraa, että maanviljelystä ei voida harjoittaa siinä määrässä, kuin muuten pitäisi. Muutamissa seuduissa johdetaan vettä lähteistä, jotka pulppuavat vuorien juurella, peninkulmittain n.k. "kennats" eli maanalaisia kanavia pitkin, sillä ell'ei vettä suojattaisi auringolta, haihtuisi se ilmaan, ennenkun se ennättäisi määräpaikkaan. Persialaiset ovat oikeita mestareita laittamaan sellaisia kennatsia. Käyttämättä minkäänlaisia koneita eli laskuja tekemättä, ymmärtävät he johtaa vettä usein tuskin huomattavaa, mutta aivan tasaista rinnettä pitkin määräpaikkaansa. Nämät kennatsit eivät kuitenkaan ole ensinkään riittäviä kastelemaan kaikkea viljelykseen kelpaavaa maata, ja suuret alat, täynnä mitä mainiointa multaa, odottavat sentähden vielä auraajaa. Mutta useissa paikoin huomataan selviä jälkiä muinaisesta viljelyksestä, hajonneista suluista ja soralla täytetyistä kanavista. Nyt herää kysymys: eikö voitaisi järjestetyn kastelemismenettelyn avulla uudelleen elvyttää lepäävän maan tuotantokykyä uuteen eloon? Epäilemättä, ja siihen on vain käytettävä niitä keinoja, joita shaahi Abbas käytti. Tämä rakensi useihin laaksoihin n.k. "bänds" eli sulkuja, jotka kokosivat vettä keinotekoisiin säiliöihin, jotta se sieltä johdettaisiin ympärillä oleville pelloille. Jo eräässä edellisistä luvuista olemme tutustuneet tuohon kuuluisaan Bänd-i-Kurudiin. Toinen keino olisi kaivaa artesisia kaivoja, eli tuulimyllyjen avulla nostattaa vettä joista, puroista ja lähteistä. Kuten tiedetään, käytetään sellaisia vedennostajamyllyjä Hollannissa, vaikka toiseen tarkoitukseen. Persiassa olisivat ne erittäin sopivia, koska kautta maan puhaltaa jotensakin tasaisia tuulia.

Tämän lyhyen luonnon- ja maantieteellisen katsauksen jälkeen tahdomme nyt siirtyä puhumaan Persian tuotteista maanviljelyksen, karjanhoidon, vuorityön, teollisuuden ja taiteen aloilla, puhuaksemme sitten niistä tavaroista, joita tuodaan maahan ja erittäinkin niistä, jotka etupäässä tulisivat kysymykseen mahdollisesti tapahtuvassa kauppasopimuksessa Ruotsin ja Persian kesken. Niistä tahdomme ensin pysähtyä maanviljelyksen tärkeimpiin tuotteisiin.

Nisu ja riisi ovat Iranin asujainten paraimmat ravintoaineet. Edellistä viljellään pää-asiallisesti maan luoteisissa maakunnissa, ja siellä niin suuressa määrässä, että niitä viedään melkoiset määrät Venäjälle, Indiaan ja Englantiin. Leipä leivotaan yksinomaan nisusta. Riisiä sitä vastoin viljellään enin Masenderanissa ja Gilanissa, missä se suolatun kalan kanssa on asukkaiden tärkeimpänä elatus-aineena. Sitä paitsi syövät sitä sekä rikkaat että köyhät koko maassa ja valmistetaan siitä monellaisia ruokia. Paraiten pidetään putingista, pillaw, jossa riisiin on sekoitettu rusinoita, hienonnettua lihaa ja muita sekotuksia, minkä kaiken päälle on kaadettu rasvaa. Köyhät käyttävät ohraa hevosen rehuksi. Kauraa ei ensinkään viljellä, ja ruis on harvinaista.

Meluunia, joita on täällä monen monituisia eri muunnoksia ja lajeja, viljellään ylänkömailla Isfahanin ympäristöllä. Ylimalkaisesti voidaan tästä hedelmälajista eroittaa kaksi eri ryhmää, nimittäin sokerimeluuneja ja vesimeluuneja. Edellä mainitusta ryhmästä eräs pitkämäinen laji pysyy kauvan hyvänä ja viedään niitä sentähden naapurimaihin. Aprikosit, persikat ja granaati-omenat ovat tunnetut erinomaisesta hyvyydestään ja ma'ustaan. Taateleja viljellään eteläisessä Persiassa ja viedään laivoilla sieltä Indiaan, läntisien maakuntain ottaessa nämät hedelmävarastonsa Bagdadista. Öljypuita viljellään Sefid Rudin luona, erittäinkin Rudbarin kylän ympäristöllä, mistä vuosittain lähetetään suuret määrät öljypuunöljyä Venäjälle ja Kaukasiaan. Villinä eli metsistyneenä tavataan öljypuu hyvin korkealla Elbursilla. Risiniöljyä käytetään, paitsi lääkkeinä, myöskin valo-aineena. Se on ruskeata ja sakeata, mutta palaessa on siinä kirkas ja valoisa liekki. Muista hedelmistä ansaitsevat seuraavat mainitsemista: orangit, sitruunit, mandariinit, omenat, päärynät, kirsikat, luumut, pistasipuun hedelmät, viikunat, mantelit, herneet, pavut, kurkut, joita syödään raakoina, sekä pähkinät ja saksanpähkinät. Juurikasveista viljellään erittäinkin porkkanoita, joita syödään paistettuina, sekä löökiä, joka persialaisen kyökissä on välttämätön tavara ja jota lisäyksenä käytetään monenlaisiin ruokiin. Kuivatut hedelmät ovat tärkeänä ulosvientitavarana.

Viinirypäleitä viljellään koko Persiassa aina 2,000 metrin korkeudelle asti. Kuten meluuneista, on näistäkin montaa eri lajia. Joka piirikunnassa on luonnonmukaiset lajinsa, riippuen kosteudesta eli kuivuudesta, sen korkeudesta merenpinnasta ynnä muista seikoista. Tärkeimmät viinialueet ovat Shirats, Isfahan, Hamadan ja Kasvin. Melkein kaikille europalaisille viinilajeille löytyy vastaavat persialaiset lajit. Persiassa on sherryn, portviinin, reiniläisen ja usean muun viinilajin kaltaista viiniä niin hyvää, ett'ei se suinkaan ole europalaista huonompaa. Kun viinirypäle menestyy kaikkialla koko maassa, on helppo käsittää, minkälainen tulo viiniviljelyksestä olisi, jos sitä hoidettaisiin viisaasti ja suurenmoisessa määrässä. Kuitenkin on viinin viljelyksen kehityksellä kaksi voittamatonta estettä, nimittäin huonot tiet, jotka kuljetuksen tekevät suunnattoman kalliiksi, sekä uskonnon kielto viinin juomisesta. Jo eräässä edellisistä kappaleista on mainittu, että etupäässä armenialaiset ja juutalaiset harjoittavat viininpusertamista ja aarakin valmistamista. Harvemmin persialaiset käyttävät hyväksensä rypäleiden mehua. He syövät hedelmät raakoina, kuivaavat niitä rusinoiksi ja korinttereiksi, valmistavat niistä etikkaa eli keittävät siirappia niistä. Raa'oista rypäleistä he pusertavat mehua, jota ab-egurre nimisenä käytetään "sherab'in" valmistamiseen, joka sherab on makean hapanta virvoitusjuomaa, jota juodaan viinin sijasta päivälliseksi. Viininpuserruskoneet ovat hyvin alkuperäisiä. Rypäleet pannaan kivi-altaaseen, jossa niitä enemmän tahi vähemmän puhtaat jalat sotkevat. Allas on hiukan kalleen asetettu ja sen toisessa päässä on uurros, josta mehu juoksee saviruukkuun. Kun eri pusertamisien välillä allas harvoin puhdistetaan, ei siis ole mitään ihmeellistä, että viinin suhteen on sen puhtauteen nähden hyvin paljon toivomista. Maan muuttamattomasti kuivan ilmaston tähden tapahtuu harvoin, että viininkorjuu ei menestyisi. Usein on tilaisuus ihmetellä, että voidaan kasvattaa suuria, mehukkaita rypäleitä hietaisella penkereellä, missä on saatavissa mahdollisimman vähin määrä vettä, ja ilman-alassa, joka on kuivaa ja tukahuttavaa. Mutta juuri tämä seikka ja melkein kohtisuorien auringonsäteiden lämpö kasvattaa rypäleitä, jotka ovat niin uskomattoman suuressa määrässä sokerinpitoisia, että sellaista ei millään tavalla voida tuottaa etelä-europalaisiin rypäleihin.

Tupakki on Persian tärkeimpiä ulosvientitavaroita. Siitä voidaan eroittaa kaksi päälajia, nimittäin "tämbaku", eli vesipiipputupakki, ja "tutun", eli turkkilais-tattarilainen tupakki. Tämbakua, jota viljellään Laristanissa, Niris-järvestä etelään; pidetään koko itämailla hienoimpana tupakkana. Sitä viljellään myöskin Isfahanissa, Kashanissa, Jesdissä, Kumissa ja Shahrudissa sekä viedään laivoilla Turkinmaalle, Venäjälle, Bagdadiin ja Indiaan. Polak laski 50-luvun lopussa, että Persiasta viedään tämbakua vuosittain muualle 3 miljoonan francin arvosta. Toukokuun alussa asetetaan siemenet maahan, ja syksyllä lehdet kootaan, kuivataan ja puristetaan kimppuihin, jotka sitten kuljetetaan sisämaahan eli ulkomaille. Tämbakua poltetaan, kuten sanottu, vesipiipussa eli nargiléssa. Tämä sana on muodostettu sanasta "nardjil", kookos-pähkinä, syystä että vesipiipun pesä usein on tehty sellaisesta pähkinästä. Muuten on se sorvattu jostakin kovasta puulajista eli on se metallista. Tästä pyöreästä pesästä lähtee kaksi putkea, yksi sivulle päin ja yksi suoraan ylöspäin. Jälkimmäisen ylipäässä on pieni metallikoppa, johon pannaan tupakki. Tupakan päälle asetetaan muutamia hehkuvia hiiliä. Pesä on puoleksi vedellä täytetty, ja tupakki kostutetaan hyvin, että se palaisi hitaasti. Kun nyt ensinmainitusta putkesta imetään, joka putki usein on tehty guttapergasta, menee tupakan savu pesän edustaa myöten alas pesään, jossa siitä vesi puhdistaa suuren osan sen nikotiinipitoisuudesta, jotta se sitten puhdistuneena jäähtyneenä putkea myöten matkaansa jatkaisi. Kun veteen pian sekoittuu paljon nikotiinia, tarvitsee sitä hyvin usein muuttaa. Savua imetään keuhkoihin syvin siemauksin. Tämän polttotavan arvelee Polak olevan syynä siihen, että keuhkotauti on Persiassa niin harvinainen; sekä nuoret että vanhat, naiset ja miehet, polttavat nargiléta. Minusta näyttivät piintyneet tupakanpolttajat kalpeilta ja kuihtuneilta. Pitemmän aikaista polttamista seurasi usein kolea, kumiseva yskä. Tottumaton ihminen ei voi polttaa nargiléta. Kun ensi kerran kokeilin vesipiipulla, tulin pyörräpäiseksi ja melkein päihtyneeksi. Kymmenen syvää siemausta ovat riittävät saattamaan polttajan suloiseen tajuttomuuden tilaan. Jos polttamista jatkuu liiallisuuteen asti, näyttäytyy toisia oireita. Polttaja tulee kalpeaksi, hänen suupieliinsä tulee vaahtoa, silmänsä pyörivät päässä ja lopuksi vaipuu hän raskaaseen uneen. Nargilén eli kalianin poltto on haareminaisten tavallisimpia toimia. Ramazanin aikana ei kukaan oikea-uskoinen saa polttaa. Tulenpalvelijat sitä vastoin eivät polta milloinkaan; heidän mielestään on se pyhän tulen, jumaluuden vertauskuvan, häpäisemistä. Ylhäisillä persialaisilla on aina erityinen kalianipalvelija, jonka tehtävänä on pitää vesipiippu järjestyksessä, täyttää se, muuttaa vettä, pitää hiiliä saatavissa ja antaa se isännälleen, kun tämä huutaa "kalian biar!" Kun isäntä on ulkona ratsastamassakin, seuraa kalianipalvelijansa häntä, ja kun hän haluaa polttaa, ojentaa tämä guttapergaputken isännälle, mutta pitää aina itse piipun. Tavallisesti on persialaisilla usein satulan etupuolella erityinen kalianikotelo, joka on pistoolikotelon kaltainen. On oikein omituista nähdä heidän polttavan ratsastaessaan. Nopeimmassakin nelistyksessä järjestävät he putket, täyttävät piipuu ja sytyttävät hiilet. Tämä tapahtuu erittäin näppärästi. Hiilet pannaan pieneen metallilangasta tehtyyn koppaan, mihin ovat kiinnitetyt pitkät vitjat. Palava tulitikku pannaan hiilien keskelle, ja vitjoista heilutetaan koppaa ympärinsä ilmassa, joten hiilet pian alkavat ilmanvedosta hehkua, jonka jälkeen ne pannaan tupakan päälle. Vesipiippua pidetään kiinni vasemmalla kädellä ja on se vasemmalla polvella; ohjaksia hoidetaan oikealla kädellä, ja ratsastusta pitkitetään keskeymättä.

Toista tupakkalajia, "tutun", viljellään pää-asiallisesti luoteisessa Persiassa ja erittäinkin Urumiajärven seuduilla. Turkkilais-tattarilaiset asukkaat pitävät sitä tämbakua parempana. Tutun on väriltään keltaista, sitä ei polteta vesipiipussa, vaan, hienoksi jauhoksi pienennettynä, tavallisissa pitkävartisissa piipuissa, joiden nimi on tjibuk. Se ei ole likimainkaan niin nikotinpitoista kuin tämbaku, vaan on sillä hieno, kevyt ja miellyttävä tuoksu.

Opiumia viljellään koko Persiassa, paitsi Kaspianmeren kosteilla rantaseuduilla. Isfahan on tärkein opiumiseutu, sen jälkeen Jesd ja Kirman. Bushirissa olevan englantilaisen hallitusmiehen, översti Rossin, lausunnon mukaan tuotti maasta viety opiumi vuonna 1880 neljätoista miljoonaa kruunua. Persialaisen opiumin tärkeimpiä myyntipaikkoja ovat Kiina ja Lontoo. Sitä paitsi nautitaan omassa maassa suunnattomat määrät tätä vitkalleen tappavaa myrkkyä. Sitä nautitaan osaksi pieninä pillereinä, osaksi sekoitetaan sitä johonkin juomaan, ja viimeiseksi sitä poltetaan. Opiumipillerien syömistä ei pidetä millään tavalla sopimattomana eli moitittavana, kuten on hashishen laita, vaan jokaisella, jolla siihen on varaa, on aina opiumilaatikko mukanaan ja ottaa hän siitä silloin tällöin yhden eli useamman pillerin. Opiuminpolttamista sitä vastoin ei pidetä sopivana ja harjoitetaan sitä sentähden salaisesti yön aikana. Opiumin polttaminen on paljon vahingollisempaa kuin sen syöminen. Paatuneet opiuminpolttajat näyttävät sangen surkeilta. Heidän kasvojensa väri on tuhkan harmaa ja heidän raukeat ja elottomat silmänsä ovat ulkona silmäkuopistaan. Opiuminpolton vaikutukset ovat yleisesti tunnetut; se usein päättyy hulluuteen.

Muutamat persialaiset ovat niin tottuneet määrätyllä ajalla nauttimaan tietyn annoksen opiumia, että he tulevat veltoiksi ja toimintaan mahdottomiksi, jos he jättävät sen tekemättä. Vieläpä muutamat antavat hevosilleenkin opiumia, saadakseen ne näyttämään komeilta ja virkeiltä. Seuraavasta kertomuksesta, jonka Sir John Malcolm kertoo tarinoissaan Persiasta (katso Polak, 2. 252), näkyy miten pitkälle persialaiset saattavat mennä opiumin syömisessään: "Minulla oli kerran hauskuus tavata vanha tuttavani Muhammed Hiza Khan Byat, joka oli tullut Shiratsista. Nuorukaisen tavoin ratsasti hän reippaasti luokseni ja huusi jo kaukaa minulle tervetuloa. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin hänet edessäni nuorempana ja ketterämpänä kuin kymmenen vuotta takaperin; sillä hän nautti jo silloin päivittäin niin paljon opiumia, että se lääkärini mielestä oli riittävä tappamaan kolmekymmentä, opiumiin tottumatonta henkilöä. Vakuutettuna siitä, että tuo vanha päällikkö, jota suuresti kunnioitin, niin kohtuuttoman opiumin syömisen kautta ennen pitkää aiheuttaisi itselleen kuoleman, kehoitin lääkäriäni vakavasti varoittamaan häntä siitä. Ensi tervehdyksen jälkeen kysyi hän minulta heti, oliko minulla lääkäri mukanani. Vastatessani, että tämä nykyään oleskeli Hindostanissa, muistutti hän hymyillen: 'On mieleni paha; olisin halusta hänelle näyttänyt, että, vaikka kristityt lääkärit parannuskeinoillaan sokeiden ja rampojen kanssa tekevät ihmeitä, he eivät kuitenkaan ole oikeita profetoja; hän ennusti minulle kymmenen vuotta sitten, että kuolisin, ellen jättäisi opiumia. No niin, sitten kun hän ennusti minun pian tapahtuvasta kuolemastani, en ole ainoastaan lisännyt jokapäiväistä annostani, vaan tehnyt sen neljä kertaa niin suureksi; olen sillä välin tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi ja tunnen itseni niin terveeksi ja voimakkaaksi, kuin tässä ijässä on mahdollista. Näin sanottuaan otti hän rasian ja pani kouran täyden opiumipillereitä suuhunsa, samalla pilkallisesti huudahtaen: 'Ah jospa ystäväni lääkäri olisi täällä!'"