Otan tässä vapauden sovittaa tähän väliin erään persialaisen sankaritarun, jonka näyttämönä osaksi on juuri monen ylistämä Demavend. Satu, joka vielä kaikuu kansan suusta, on saatu Abulkasim Firdusin[53] Shahnamehistä, eli kuningastenkirjasta, jonka ranskaksi on kääntänyt prof. Mohl. Hänen käännöksestään lyhennys on seuraava kertomus.
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Satu Zohakista ja Feridunista — persialainen sankarirunoelma.
Oli kerran mahtava kuningas, jonka nimi oli Mardas. Hän oli oikeamielinen, jaloluontoinen ja jumalaa pelkääväinen. Köyhille lahjoitti hän raavaita ja ruokaa. Hänen poikansa, Zohak, oli rohkea ja kunnianhimoinen, ja kutsuttiin häntä Peiveraspiksi, joka nimi pelevien kielellä merkitsee "kymmenentuhatta", sillä Zohakilla oli kymmenentuhatta arabialaista hevosta varustuksineen ja kultaiset satulavaipat. Öin päivin ratsasti hän hevosillaan tullakseen voimakkaaksi ja taitavaksi ratsastajaksi.
Eräänä päivänä tuli Ahriman paha henki, hurskaan miehen valepuvussa, Zohakin linnaan, astui ruhtinaan luo, ja sanoi: "jos vannot noudattavasi minun neuvojani, niin opetan sinulle, mitä ei kukaan muu tiedä, opetan sinulle totuuden ja tien valtaan ja kunniaan." Zohak vannoi tottelevansa, ja Ahriman pakoitti hänet kaivamaan haudan, joka peitettiin ruohoilla ja oksilla, puutarhassa, missä kuningas Mardas joka aamu ennen auringon nousua rukoili yksinäisyydessä. Kun kuningas seuraavana aamuna tavallisuuden mukaan meni sinne, astui hän hautaan ja kuoli. Mutta Ahriman mietti uusia kavalia juonia Zohakia vastaan. Hän pukeutui kokiksi ja esitti itsensä ruhtinaalle taitavimpana tässä ammatissa koko maan päällä. Zohak otti iloisena hänet palvelukseensa, ja hänen mieltymyksensä lisääntyi, kun Ahriman eräällä ruokalajilla, joka oli munanruskuvaisista valmistettu, tuotti hänelle lujan terveyden ja voimia. Toinen ruokalaji, valmistettu hopeafasaaneista ja peltokanoista, ihastutti häntä niin, että hän sanoi Ahrimanille: "pyydä minulta, mitä tahdot, ja olet saava sen." Ahriman vastasi: "en halua pyytää sinulta muuta, kuin saada suudella olkapäätäsi." Kun hän sai sen luvan, suuteli hän Zohakin molempia olkapäitä ja katosi maan päältä. Mutta, oi ihmettä, ruhtinaan olkapäistä kasvoi silloin silmänräpäyksessä kaksi mustaa käärmettä, jotka kiertäytyivät hänen päänsä ympäri ja kiemurtelivat kaikille suunnille. Zohak kauhistui, otti väkipuukkonsa ja katkoi ne, mutta heti kasvoi niiden sijaan kaksi muuta, vielä suurempaa käärmettä. Ruhtinas kutsui silloin oppineet kaikista valtakuntansa osista ja kysyi heiltä parannusta ja lääkkeitä lumousta vastaan. He yrittivät kukin vuoronsa perään kaikenlaisilla manauksilla ja salaperäisillä sanoilla, mutta ei mikään auttanut. Vihdoinkin saapui ruhtinaan linnaan kuuluisa lääkäri, joka sanoi tietävänsä keinon kääärmeiden poistamiseen. Hän sanoi: "älä katkaise niitä, niin kauvan kun näet niissä hitusenkin eloa. Kesytä ne, ja jos joka päivä ruokit niitä ihmis-aivoilla, niin ne vihdoinkin kuolevat". Se oli Ahriman, joka uudessa valepuvussa antoi tämän ilkeän neuvon, perin pohjin hävittääksensä ihmiset maan päältä.
Sillä aikaa varustautui Zohak suurelle sotaretkelle. Hän tunkeutui kuningas Djemshidin maahan, valloitti hänen valtakuntansa ja otti vangiksi kuninkaan, joka sahattiin palasiksi useaan osaan. Djemshidin molemmat tyttäret, "kauniit kuin täysikuu", teki hän orjattarikseen. Heidän nimensä oli Shehrinaz ja Arnewas, ja Zohak opetti heille kaikellaisia konsteja, sekä kasvatti heidät velhoiksi ja murhapolttajiksi.
Kaiken aikaa tarvitsi Zohakin molempien käärmeiden päivittäin kunkin saada ihmis-aivonsa. Mutta Zohakin valtakunnassa oli kaksi porsilaista, jotka suostuivat joka päivä pelastamaan yhden niistä, jotka olivat aijotut käärmeiden ruu'aksi. Irmail, hurskas, ja Guirmail, kirkaskatseinen, niin kuuluivat heidän nimensä, menivät kuningas Zohakin keittiöön palvelukseen. Kun heidän piti valmistaa tavanmukainen ruokalaji, ottivat he toisten ihmis-aivojen sijaan lampaan-aivot, ja pelastivat siten joka päivä yhden uhrin, joka sai käskyn kiireimmiten ja kaikessa hiljaisuudessa paeta aavikolle vainoa välttääkseen. Pian kasvoi pelastettujen luku useammaksi sadaksi; he kokoontuivat yhteen ja muodostivat kansakunnan, joka kuljeskeli pitkin erämaissa ja vuorilla. "Näistä", sanoo Firdusi, "polveutuu kurdein suku, jolla ei ole mitään pysyväistä kaupunkia, joiden huoneina on teltti, kansa, jonka sydämessä ei ole mitään Jumalan pelkoa."
Eräänä yönä, nukkuessaan haaremissaan näki Zohak unta. Hän näki kolme, kuninkaallista sukuperää olevaa, sotilasta seisovan edessään. Kaksi oli ijäkästä, mutta heidän keskellään seisoi nuorukainen, jonka ruumiin muoto oli sypressin kaltainen ja jonka kasvonpiirteistä kuvastui kuninkaallinen ylevyys. Kädessään piti hän härän päätä kuvaavaa sotanuijaa. Hän astui Zohakin eteen ja löi häntä otsaan sotanuijalla. Sitten kietoi hän hänet nahkahihnoihin, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja pani ikeen hänen kaulaansa, jonka jälkeen hän vei hänet Demavendiin. Juuri silloin heräsi Zohak unestaan ja huusi kauhealla äänellä, mikä kaikui linnan saleissa, niin että sen sata patsasta tärisi. Peljästyneenä heräsi Arnewas ja kysyi kuninkaalta, mitä hän uneksi. Kun hän oli tämän kertonut, neuvoi hän häntä kutsumaan kokoon valtakunnan oppineet ja tietäjät ja kysymään heiltä unen merkitystä. Ei kukaan oppineista rohjennut kuitenkaan sitä selittää; vasta kolmantena päivänä ilmestyi eräs kuuluisa tietäjä nimeltä Zirek ja ilmoitti kuninkaalle tapahtuvasta onnettomuuskohtalosta. Zohak tuli varsin vihaiseksi ja kauhistui ja kysyi tietäjältä, minkätähden kaikki tämä paha tulisi häntä kohtaamaan. Zirek vastasi: "jos olisit viisas, niin ymmärtäisit, ettei rankaisematta tehdä vääryyttä. Nuorukaisen isä on sinun kätesi kautta kuoleva, ja suru siitä täyttää hänen sydämensä vihalla sinua kohtaan. Jalosukuisen lehmänkin, joka on oleva hänen imettäjänsä, sinä tapat ja sentähden kohottaa nuorukainen sinua kohden sotanuijansa." Samassa katosi Zirek, mutta Zohak etsi koko maan löytääksensä nuorukaisen.
Samaan aikaan oli Iranissa mies nimeltä Abtin, jonka vaimo, Firanek, synnytti hänelle pojan, joka sai nimen Feridun. Vähän sen jälkeen tappoivat Zohakin vakoojat Abtinin, ja Firanek, joka pelkäsi saman kohtalon kohtaavan poikaa, etsi puutarhan ja linnan, missä tuo ihmeellinen lehmä Purmajeh, asui. Tällä lehmällä oli muun muassa se ominaisuus, että kaikki karvat hänen ruumiissaan olivat eriväriset. Feridun asui jonkun aikaa linnassa ja eli lehmän maidolla. Kun hänen äitinsä arveli, että Purmajehin puutarha ei enää ollut tarpeeksi varma turvapaikka, muutti hän Feridunin Elbursvuorelle, jossa hän uskottiin erään hurskaan ukon huostaan. Vähän sen jälkeen tulivat Zohakin joukot Purmajehin puutarhaan, tappoivat lehmän ja hävittivät linnan.
Kun Feridun oli kuudentoistavuotias, tuli hän pois Elbursilta, etsi äitinsä ja kyseli häneltä sukuperäänsä ja isänsä kohtaloa. Fiantek kertoi, miten Zohak oli tappanut Abtinin, että tämän aivot saataisiin käärmeiden ravinnoksi, sekä että kuningas oli antanut tappaa Purmajeh-lehmän ja hävittänyt linnan. Silloin Feridun vannoi kostavansa ja sanoi: "leijona ei valppeudu ennenkuin se on koitellut voimiansa."