Sillä aikaa oli Zohak kutsunut kokoon ministerinsä neuvottelemaan sotajoukkojen lisäämisestä ja keinoista kaksinkertaisella innolla etsiä Feridunia. Silloin tuli keskelle neuvottelevia eräs seppä, jonka nimi oli Kaweh. Hän kiirehti kuninkaan luo, pyysi armoa pojallensa ja hyvitystä kuudestatoista muusta, jotka kaikki olivat tapetut käärmeiden takia. Kun Kaweh vastineeksi sai ylenkatsetta, syöksyi hän ulos linnasta puotiloihin, missä hän kova-äänisesti kertoi hänelle tapahtuneesta vääryydestä. Ennen pitkää kokosi hän ympärilleen lukuisan joukon miehiä, jotka olivat halukkaat häntä seuraamaan, ja näiden kanssa lähti hän Feridunin luo. Kaweh kehoitti nuorukaista varustautumaan ja nyt ryhtymään sotaan tuota raivoa Zohakia vastaan. Feridun laittautui kuntoon, otti äidiltänsä jäähyväiset ja antoi eräässä puodissa tehdä nuijan, joka oli härän pään muotoinen. Sitte nousi hän urhoineen ratsaille ja ratsasti Zohakin pääkaupunkia kohden. Kun ensimmäisenä yönä asettuivat leiriin, kävi Feridunin luona paratiisista enkeli, joka opetti hänelle loihtutemppuja. Sitten asettui hän erään kallion juurelle. Hänen molemmat veljensä, jotka kadehtivat häntä ja tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen tappaaksensa hänet, nousivat vuorille ja vierittivät sen huipulta alas mahdottoman suuren kivimöhkäleen. Kun Feridun kuuli sen kolinan, turvautui hän saamaansa loihtuvoimaan, sillä seurauksella että kivimöhkäle hajosi aivan teltin edustalla tomupilveksi.

Sen jälkeen jatkettiin matkaa, ja pian saavuttiin Tigriksen rannoille ja Bagdatin luo. Kun Feridun täällä huusi venemiehille, että tulivat noutamaan heitä joen yli, kieltäytyivät nämät itsepäisesti, ja sanoivat, että kalifi oli kieltänyt heidän päästämästä yli ketään, jolla ei ollut erityinen lupa häneltä. Silloin Feridun vihastui, kannusti hevostaan, syöksyi virtaan ja saapui urhoineen onnellisesti toiselle rannalle. Täällä he näkivät Zohakin linnan, "loistavan kuin Jupitertähti ja niin korkean, että sen muurit ulottuivat aina Saturnukseen asti." Vartiat tapettiin ja tunkeuduttiin linnaan.

Kun Feridun sai nähdä Djemshidin molemmat tyttäret, meni hän heidän luoksensa ja istuutui heidän viereensä. Kenderev, yksi Zohakin ushollisimpia palvelijoita, huomasi tämän, riensi nuolen nopeudella hallitsiansa luo, joka, peläten unen käyvän toteen, oli vetäytynyt takaisin Hindustaniin. Kenderev kertoi, että muuan nuori ruhtinas oli anastanut linnan ja noussut Zohakin kulta-istuimelle, että hänen rinnallaan kulki kaksi vanhempaa miestä, ja että hän itse oli varustettu sotanuijalla, joka kuvasi härän päätä. Zohak pelästyi suuresti, sillä hän muisti unensa vielä liian hyvin, mutta kun Kenderev samalla kertoi, että Feridun oli mennyt Zohakin haaremiin, jossa hän hyväili Djemshidin tyttäriä, raivostui tuo villi kuningas ja halusi kostaa, pukeutui rautavarustukseensa ja riensi divseista ja urhoista valittuine sotajoukkoineen maahansa ja tunkeutui sotilaineen palatsiin. Siellä syntyi tuima taistelu. Kaikki Zohakin urhot kaatuivat ennen pitkää, mutta kuningas itse syöksyi haavoitetun tiikerin tavoin haaremiinsa, jossa hän näki Feridunin istuvan kultaisella valta-istuimella Shehrinadz oikealla ja Arnewas vasemmalla puolellaan. Raivon ja mustasukkaisuuden sokaisemana, sinkahutti kuningas raskaan keihänsä linnan paksujen muurien läpi, mutta Feridun meni häntä vastaan, kohotti mahtavan sotanuijansa hänen päänsä päälle ja syöksi sen sitten voimakkaasti hänen otsaansa. Lyönti ei kuitenkaan puhkaissut tuota läpäisemätöntä varustusta, ja ennenkun Feridun ennätti toisen kerran kohottaa nuijansa, riensi eräs uroista hänen luokseen, sanoen: "älä tapa häntä, on parempi, että kytket hänet Demavendin syvimpään rotkoon." Feridun huomasi tämän neuvon viisaaksi ja sitoi tuon julman Zohakin leijonan nahkaisilla hihnoilla "niin lujaan", sanoo tarun kertoja, "ettei raivostunut elefantti saattaisi katkaista hänen siteitään." Siten sidottuna laahattiin Zohak Demavendille, mistä etsittiin pohjaton rotko. Syvällä eräässä sen sokkelomaisesta käytävistä, missä oli kaksi vuorenseinämää aivan lähekkäin toisiaan, taottiin Zohakin kädet ja pää lujilla rautanauloilla kallioon kiinni. Siellä, sanovat persialaiset, istuu hän vieläkin ja kärsii helvetillisiä tuskia, sillä vuoren peikko ja pahat henget sihisevät öin päivin hänen ohitsensa, tehden hänestä pilkkaa. Usein koettaa hän epätoivoissaan päästä irti. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan onnistuva, sillä rautanaulat pitävät häntä kiinni, mutta kun hän kaikin voimin ravistaa kahleitaan, tärisevät rotkon haljenneet seinät, Demavend vapisee sisimpiä perustuksiaan myöden, ja savupilviä nousee vuoren sivujen halkeamista.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Paluumatka Bakuun.

Kello 5 heinäkuun 12 päivänä ratsastimme Pandjubin siivottomalta pysäyspaikalta, jossa olimme viettäneet kylmän ja kostean yön vapaassa ilmassa. Kello 10 alkoi ankarasti sataa, jonkatähden levähdimme Paraspin kylässä, kunnes taivas taasen kirkastui. Sitten pitkitimme matkaa alaspäin pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, joiden vuorenmuoto yhä enemmän katoaa. Kasvullisuus sitä vastoin lisääntyy samassa suhteessa runsauden ja kehityksen puolesta. Vielä kuljetaan yhden ja toisen suuremman vuori-osan ohi, ja niin ollaan kerrassaan aarniometsässä. Molemmin puolin tietä kohoavat yksinäiset kunnaat, joihin aina ylös asti on kasvanut tiheä, rehevä metsä; tämä vihdoin ottaa voiton kokonaan, niin että tie näyttää tunnelilta, jonka holvin muodostavat puiden oksat, mitkä yhtyvät yläällä päämme päällä. Jota syvemmälle tunkeudutaan, sitä tiheämmäksi ja synkemmäksi tulee metsä, sitä läpipääsemättömämmäksi pensaikko, missä kuningastiikeri ja pantteri asustavat. Köynnöskasvinen verkko tekee tämän kokonaan selittämättömäksi vyyhdeksi. Melkein kaikkien puiden runkoja peittää kerros tuoretta sammalta, joka siinä kosteassa ilmassa saavuttaa tavattoman rehevyyden. Seutu on myöskin erittäin hyvin kostutettu. Suurempia virtoja ja tuhansittain pieniä puroja virtaa kaikkiin suuntiin merta kohden. Niiden juoksu on kuitenkin hyvin hidas penkereen huomaamattoman kaltevuuden tähden. Vesi on sekaista ja harmaankeitaista, mutta kuitenkin juotavaksi kelpaavaa. Harvoin tapaa pieniä holveilla varustettuja kivisiltoja; useimmiten saa kahlata vesijaksojen yli. Tie näyttää käytävältä, joka kiemurteleikse pensaikon läpi ja haaraantuu useissa paikoin, minkä tähden ratsastimme muutamia kertoja harhaan. Toisinaan täytyi meidän ratsastaa vedekkäiden soiden poikki, missä hevonen on vaarassa tarttua kiini; toisin paikoin taasen on tie kokonaan veden alla; kaikkialla estää kulkua kaatuneet puunrungot, juuret ja oksat. Itsestään on selvää, ettei sellaisissa olosuhteissa saata ratsastaa nopeasti, olletikin kun yhtenänsä vastaan tulee ratsastajia ja karavaaneja, jotka kuljettavat tavaroita Meshed-i-Säristä.

Pian harveni aarniometsä, ja me tulimme aukeille, hedelmällisille viljavainioille. Vähää ennen kun saavuimme Amoliin, yllätti meidät aimo sade, joka kasteli minut läpimäräksi aina paljaaseen ruumiiseen asti.

Kello 5, siis kahdentoistatuntisen ratsastuksen jälkeen, saavuimme yllämainittuun kaupunkiin, joka on metsikössä Harhasvirran varrella. Talot Amolissa ovat rakennetut samalla tavalla kuin Reshtissäkin, s.t.s. puusta ja varustetut viertävillä katoilla, joissa on päällä paanutiilit. Moskétkin ovat samallaiset, kuin näin siellä, ja niiden kattosuojuksilta antoi molla meidän nauttia soinnukasta lauluansa.

Varhain seuraavana aamuna jätimme Amolin. Nyt ratsastetaan toisinaan viljavien vainioiden poikki, toisinaan tiheiden metsikköjen läpi. Täällä oli kyllin lihavaa ja uhkeata sarvikarjaa, kuten saattoi arvatakin rehevästä ja voimakkaasta laidunmaasta. Kello 7 ratsastimme Barferushiin. Tämä kaupunki on suuri ja tärkeä kauppapaikka, jonka asukasluku nousee 50,000 henkeen. Se on Masenderanmaakunnan keskus, ja Venäjän kanssa käydyn kaupan pääpaikka ja yksi sisä-Persian paraimmista teistä kulkee sen kautta, osaksi sentähden että se on lyhin kulkureitti Kaspianmeren ja pääkaupungin välillä, osaksi siitä syystä että laivat myrskyn takia usein eivät voi laskea ankkuriin Enselin luo, vaan on niiden pakko jatkaa matkaa Barferushiin. Kun ratsastetaan Amolista Barferushiin ja on kuljettu niiden laajojen ja viljavien riisivainioiden ohi; jotka leviävät molempien kaupunkien väliin, tullaan tiheään metsään eikä voi aavistaa, että kaupunki on niin lähellä, ennenkun aivan arvaamatta näkee ensimmäisten talojen pilkistävän puiden välistä. Itse kaupunki onkin metsään peittynyt, mikä vaikeuttaa saada jotakin käsitystä sen suuruudesta. Muutamat kadut ovat oikeita puistokujia, ja talot ovat rakennetut samaan malliin kuin Reshtissäkin. Ilmasto ei ole terveellistä; syksyin ja keväin sataa lakkaamatta, ja ilmankosteus on suuri.

Ratsastin ensin runsasvaraisten puotiloiden keskitse ja lähdin sitten armenialaiseen karavaanikartanoon, missä minun ottivat erittäin ystävällisesti vastaan neljä armeenialaista, jotka kutsuivat minut yksityisiin huoneisiinsa, missä minulle tarjottiin yksinkertaista, mutta voimakasta aamiaista. Meidän paraillaan istuessa ja jutellessa, tuli sana eräältä turkkilaiselta, joka oli Asterabadissa olevan Venäjän konsulin palveluksessa, mutta sattumalta vieraili Barferushissa. Hän oli kuullut puhuttavan minun tulostani ja tahtoi välttämättömästi tavata minua, jonka tähden noudatin pyyntöä, ja minut otti hyvin ystävällisesti vastaan tuo turkkilainen gentlemanni, joka sanoi matkustaneensa koko Venäjän halki. Nyt oli hän yksin ja sentähden iloinen, että sai tavata europalaisen. Hän tarjosi pieniä, makeita, hyvänmakuisia luumuja ja teetä.