Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta

by Sven Anders Hedin

Galatatornin läheisyydessä on Mevleviluostari, missä "tanssivat dervishit", jotka kuuluvat Mevlevin munkkikuntaan, määrättyinä tunteina esittävät uskonnollisia tanssejaan. Katsojat, vieläpä ei-muhamettilaisetkin, pääsevät näihin omituisiin hartausharjoituksiin. Tullaan suureen saliin, jonka keskusta, missä dervishit esiintyvät, on eroitettu katsojien paikasta matalalla välilaipiolla. Tähän istuuduin jalat ristissä ja odotin, mitä tulisi. Pian saapuivat dervishit ja etumaisena heidän joukossaan munkkikunnan päämies eli shejkki, joka hitaasti ja juhlallisesti istuutui keskelle käytävää. Sen jälkeen dervishit kumarsivat ja koskettivat huulillaan lattiaa, alkaakseen sitten hitaan vaelluksen ympäri salia vaappuvassa ja arvokkaassa hautaustahdissa. Järjestyksessään, sen mukaan kuin he kulkivat shejkin ohi, kääntyi jokainen kokonaan ympäri ja kumarsi syvään häntä seuraavaa, joka myöskin vastasi kumartamalla, sitten heti itse ympäri kääntyäkseen ja kumartaakseen omaa seuraajaansa. Kun dervishit sillä tavalla olivat tehneet kolme kierrosta, heittivät he päältään ruskeat viittansa, mutta pitivät päässä korkeat lakkinsa, ja alkoivat sen jälkeen tanssin, jonka he esittivät seuraavalla omituisella tavalla. Dervishi pyörii ympäri melkoisen nopeasti, niin että väljä hameensa on kuin pyörä hänen vyötäistensä ympärillä, kulkien samalla hitaasti laattian poikki, pitää kätensä vaakasuoraan ojennettuina, oikean käden kämmenpuoli ylöspäin ja vasemman käden kämmenpuoli alaspäin käännettynä, sekä pää hiukan kallellaan toista olkapäätä kohden. Kaikki tanssivat yht'aikaa, mutta toisistaan huolimatta. Huilun-äänet enenevällä voimallaan ihastuttavat tanssivia ja saattavat heidät jonkinlaiseen innostuksentilaan. Jota taajempaan huilun-äänet seurasivat toisiaan, sitä nopeammin pyörivät dervishit ympäri. Kun joku heistä tulee tajuttomaksi, kannetaan hän pois. Jota kauvemman jaksaa, sitä ansiokkaampaa se on. Merkin annettua lakkaa kuitenkin tanssi aivan äkisti, ja muutamien uusien kumarruksien ja juhlamenojen jälkeen menevät dervishit pois.

Muuan englantilainen kirjailija sanoo tuon pyörivän liikkeen merkitsevän, että dervishit tunnustavat Jumalan kaikkialla läsnäolevaisuuden, ja että he kaikkialta koittavat häntä etsiä, samalla kun laattian poikki kulkeminen merkitsee ihmisen elämän vaellusta, joka ensin alkaa hiljaa ja hitaasti, sitten kiitää edelleen vastustamattomalla nopeudella, kunnes sen kuoleman käsi äkisti pysähdyttää. Ojennettu oikea käsi ylöspäin käännettyine kämmenpuolineen merkitsee halua saada Jumalan runsaita lahjoja, samalla kun vasen käsi alaspäin käännettyine kämmenpohjineen merkitsee, että dervishit antavat kaikki nämät lahjat toisille.[55]

Sieltä lähdin "ulvovien dervishien" luostariin. Minulle osoitettiin paikka parvekkeella. Vastapäätä oli galleria, jonka aitaussuojuksessa jo istui ja keskusteli koko rivi hunnutettuja turkkilaisnaisia. Parvekkeelta näki erinomaisesti, mitä tapahtui alahalla salissa. Muutamassa nurkassa oli seinään laitettu komerontapainen syvennys, ja joukko aseita riippui siellä ympärinsä. Siinä vieressä istui eräällä matolla shejkki, joka oli valkopartainen, kunnian-arvoisa ukko. Sitten saapui parikymmentä munkkikunnan jäsentä, jotka kukin järjestyksessään laskeutuivat alas laattialle shejkin eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Sen jälkeen istuutuivat he ympäri seinustalle ja alkoivat kimakan yksi-äänisen laulun, missä usein toistettiin sanoja, "Ja Ali, ja Allah", "Muhammed salomet", "Mostafa salomet" j.n.e. Tällöin nyökäyttivät he päällään, ikäänkuin antaakseen tahdille enemmän painoa. Kun tämä ensimmäinen juhlameno oli toimitettu, nousivat dervishit ja ottivat pois viittansa päältään, sekä asettuivat pitkään taajaan riviin pitkin yhtä salin poikkisivua. Merkin annettua lauloivat he tässä koranin ensimmäisen säkeen: "la Allaha, illalah", mikä lukemattomia kertoja toistettiin: rajusti ja nopeasti taivuttaessaan yhä ruumistaan milloin vasemmalle, milloin oikealle. Shejkki nousi tällöin ylös matoltaan ja asettui rintaman eteen, missä hän aina toisinansa polki jalallansa laattiaan antaakseen liikkeille suurempaa tarmoa ja vilkkautta. Kumarrukset seuraavat toisiansa yhä taajemmin, samoin ensimmäisen säkeen tavut. Puolen tunnin kuluttua ovat useat jo väsyneet, ei voi enää eroittaa sanoja, korkeintaan "il-la, il-la" kuuluu vielä, ja lopuksi muuttuu laulu inhoittavaksi ulvomiseksi, liikkeiden herpaantuessa. Silloin astuu shejkki taasen esiin, polkee voimakkaasti laattiaan, ja dervishit ikäänkuin virkoavat uusiin ponnistuksiin. Useimpien kasvot ovat sinipunaiset, hiki valuu otsalta, ja vastenmielinen haju täyttää salin. Lopuksi ei voi eroittaa muuta kuin puoleksi tukahutettua korinaa. Silloin kuuluu muutamia puhtaita, kirkkaita ääniä, jotka vaikuttavat sanomattoman suloisesti. Yksi munkkikunnan jäsenistä laulaa säkeen koranista. Tasaisena ja hiljaisena kaikuu hänen äänensä salissa. Pian tulee yksi ja toinen dervisheistä tajuttomaksi ja hänet täytyy kantaa pois. Viimeinen kohta tässä uskonnollisessa esityksessä on se, että kymmenkunta pientä, sairasta lasta kannetaan shejkin luo, jolla luullaan olevan voima parantaa tauteja. Lapset asetetaan laattialle selälleen. Niiden päälle, jotka ovat jo seitsemän eli kahdeksan vuotiaita, nousee shejki koko painollaan, oikea jalka säärien ja vasen rinnan päällä. Sitten puhaltaa hän pyhän henkäyksensä lapsen kasvoihin ja sen rinnalle. Hentoja lapsia koskettaa hän vain aivan hiljaa jalallaan. Mietin itsekseni, että olisi ollut parempi, jos hän olisi suurempiakin lapsia polkenut samalla tavalla, sillä lujasti epäilen, että he olisivat tunteneet itsensä terveemmiksi, sen jälkeen kun hän oli seisonut heidän sairaan ruumiinsa päällä. Lapset näyttivät peljästyneiltä ja kummastuneilta, ja kukahan ei olisi heidän ijässään kummastellut, jos suuri raskas mies olisi kiivennyt hänen rintansa päälle? Kaiken tämän kestäessä pitkittivät dervishit kiljumistaan ja itsensä vääntelemistä. En tiedä, miten kauvan he tekivät sitä, sillä puolentoista tuntia kurjuutta katseltuani, menin pois, täynnä inhoa tätä mieletöntä uskonvimmaa kohtaan.

Iltapäivällä kävelin Perakadulla, joka on hyvin kaunis ja jolla on täysin europalainen leima. Tämän kadun varrella asuvat useimmat europalaiset, ja täällä on joukko komeita puoteja, lisäksi ravintoloita ja raitiotie, jota ei ole unohtaminen. Oli sunnuntai ilta, mikä vaikutti, että jono europalaisia ja siellä täällä turkkilaisia liikkui kadulla. Paraillaan joukossa kävellessäni, kuulin erään herran huudahtavan muutaman askeleen päästä: "mutta katsohan ruotsalaista ylioppilasta!" mitkä olivat ensimmäiset ruotsinkieliset sanat, kuin kuulin Batumista lähdettyäni. Luonnollisesti pysähdyin ja esitin itseni. Minun oli siis kiittäminen ylioppilaslakkiani siitä, että tutustuin tunnetun kirjailijan, kreivi C. G. Wrangelin kanssa, sillä hän minua puhutteli. Konstantinopelissa oleskellessani sain melkein joka päivä nauttia hänen erinomaista vieraanvaraisuuttaan ja herttaisuuttaan, minkä tähden pyydän tässä saada esittää hänelle lämpimän kiitokseni.

Seuraavana päivänä tein, oppaan seuraamana, pitkän kävelymatkan Stambulissa. Matkustimme höyryraitiovaunulla viettävän tunnelin läpi, joka kulkee Galatan alla, ja kävelimme jalkaisin suuren Validé sillan poikki, joka yhdistää tämän Stambuliin. Kumpaankin sillan päähän on asetettu seisomaan muutamia valkeapukuisia miehiä, ottamaan ohi kulkijoilta maksua, joka vaikka onkin mitättömän pieni, kuitenkin vahvan liikkeen takia lienee valtiolle tärkeä tulolähde. Jos haluaa saada hyvän katsauksen Konstantinopelin kirjavasta kansasta, niin on kulkeminen muutamia kertoja tämän sillan yli, sillä se on epäilemättä kaupungin tärkein kulkureitti. Stambulin puoleisen sillanpään luona on Baluk-Basar-Kapun tori, missä taasen voi astua raitiovaunuun, joka kulkee koko Stambulin läpi, aina muurin luo asti. Jos seuraamme tätä tietä, niin tapaamme ensin komean Jeni Validé-moskean ja vasemmalla puolella rautatieaseman, edempänä Seraljin suurine puutarhoineen ja oikealla puolella Korkean Portin palatsin, vasemmalla puolella S:t Irénen moskean, jonka Konstantin suuri rakensi neljännen vuosisadan alussa, mutta jota nyt käytetään ase- ja taidevarastohuoneena, ja vihdoin saavumme suurelle torille, jonka koilliseen päähän on sijoitettu Sofian moskea. Tämä kuuluisa rakennus antaa ulkoapäin enemmän omituisen kuin mieluisen vaikutuksen, sillä se on paraiten yhteen sökerrettyjen rakennusten kaltainen, joiden keskeltä kohoaa korkea kupooli, neljän korkean, valkoisen minaretin ympäröimänä. Paljon valtavamman vaikutuksen saa, kun astuu sisään pyhäkköön. Mahtavan suuret arkadit porfyripatsaista kannattavat gallerioita, joiden loppupäistä riippuu jättiläismoisia kilpiä, joissa kultakirjaimilla kirjoitettuina on luettavana koranin pyhimpiä lauseita. Kupoolin korkeus laattiasta on 65 metriä, ja siinä riippuu joukko kruunuja, joissa Ramazan-öinä lukemattomat lamput palavat. Kun sulttaani, koko hovinsa seuraamana, tulee sellaisena yönä Aja Sofiaan, säteilee moskean sisusta kaikessa loistossaan. Sofian-moskeassa säilytetään useita kummallisuuksia, muun muassa matto, jonka päälle Muhammed lienee polvistunut rukoilemaan, vielä möhkäle punaista marmoria, jonka turkkilaiset väittävät olevan Kristuksen seimen. Muista merkillisyyksistä mainittakoon patsas, joka hikoilee; se on pronsilla peitetty, mutta tässä vuorauksessa olevasta aukosta saattaa tuntea, että marmoripatsas on aina kostea; vielä "raitis akkuna", josta viileä löyhkä aina suhisee kirkkoon; tarun mukaan ovat Islannin paraimmat saarnaajat joka kerta, kun heidän oli saarnattava, ensin menneet tämän akkunan luo ja raittiista tuulahduksista saaneet uutta innostusta. "Loistavan akkunan" muodostaa ohut marmorilevy, jonka kristallintapainen pinta heijastaa itsestään kimaltelevan hohteen, kun aurinko paistaa siihen. Kupoolin alapuolella on mosaikista muovaeltu muuriin neljä ihmeellistä enkelinkuvaa. Nämät kuvat lienevät jäännöksiä kristittyjen ajasta. Näkyy jälkiä siitä, mitenkä turkkilaiset ovat raapinraudoilla ja muilla aseilla turhaan koettaneet poistaa näitä kristittyjen muistomerkkiä.

Muutamassa patsaassa, moskean erään pääkäytävän läheisyydessä, näkyy porfyrissä jotensakin korkealla maasta syvä iskunjälki. Kerrotaan, että Muhammed valloittaja, Konstantinopelin valloituksen jälkeen toukokuun 29 päivänä 1453, oli tulisella hevosellaan ratsastanut Sofiankirkkoon, noussut seisaalleen satulassa ja miekallaan iskenyt tämän merkin patsaaseen. Muuan kreikkalainen legenda kertoo, että kun turkkilaiset verisin miekoin ryntäsivät pyhään temppeliin, muuan kristitty pappi oli lukemassa viimeistä messua joukolle naisia ja lapsia, jotka olivat tänne paenneet. Kun turkkilaiset aloittivat verilöylyn, astui pappi ehtoolliskalkki kädessä alttarilta pois ja katosi erään gallerian portin kautta. Hänen takanaan sulki kiviseinä käytävän. Mutta, näin kertoo kreikkalainen legenda, kun "pyhä Sofia kerran jätetään kristinuskon tunnustajien haltuun, on portti jälleen aukeneva, pappi tuleva pois ja lopettava keskeytetyn messunsa".

Koilliseen päin Aja Sofiasta on Seraj Meidan eli Seraljitori. Sen keskellä on Achmedin suihkulähde, pronssinen ja marmorinen muistomerkki, jossa on mitä kauneimpia veistokuvia. Täältä näkee myöskin Bab-i-Humajunin, eli tärkeimmän seraljiin johtavan portin. Kaakkoon päin moskeasta on Sofiantori, jonka pidennyksen nimi on At-Meidan, "hevostori", mihin vanha bysantinilainen hippodromi oli sijoitettu. Sofiantorin varrella on oikeusministeristön talo, ja At-Meidanin varrella on Achmedié Djamin moskea. Tämän torin keskellä kohoaa kolme patsasta, joista ensimmäinen on Theodosiuksen obeliski, jonka mainittu keisari on tuonut Heliopoliksesta Egyptistä ja pystyttänyt Hippodromolle. Se on 30 metriä korkea, yhdestä punaisesta granitikivestä tehty muistopatsas; marmoriseen patsaan jalustaan on kaiverrettu kuvia, jotka kuvaavat Theodosiusta, hänen perhettään ja hoviaan. Toinen on käärmepatsas, niin kutsuttu sentähden, että se kuvaa kolmea käärmettä, jotka ovat kietoutuneet toistensa ympäri; siitä on jälellä enää vain viisi metriä korkea palanen. Kolmas on "muurattu pyramidi", joka ennen lienee ollut peitetty kullatulla pronssilla.

Sen jälkeen kävin katsomassa 1001 patsaan vesisäiliötä, joka on mahtavan suuri, maan-alainen holvi, minkä kattoa kannattaa 212 patsasta. Tämä vesisäiliö, joka rakennettiin Konstantin suuren hallituksen aikana, on nyt kuiva eikä sitä käytetä muuna kuin silkinkehrääjien työhuoneena.

Bezesten, eli suuri basaari, on huvittavinta, kuin Stambulissa saattaa nähdä. Se käsittää kokonaisen kaupungin-osan, ja on siinä katuja ja kapeita käytäviä, jotka eroavat muista vain sen kautta, että niissä on katto. Tänne ei pidä mennä ilman opasta, sillä on mahdotonta osata pois, kun sokkeloihin ensin on joutunut. Kuten, persialaisissa basaareissakin, niin on täälläkin jokaisella ammatilla erityinen paikkansa. Kauvimmin oleskelin niissä osastoissa, joissa maton- ja huivinmyyjillä, kultasepillä ja asekauppiailla oli puotinsa. Täällä oli pöydille levitettyinä mitä somatekoisimpia ja hienoimpia huivia ja peitteitä; kallisarvoisimpia kulta- ja hopeakoristuksia näkyi lasisäiliöiden alla ja vanhoja väkipuukkoja ja sapeleita korukuvilla varustetuissa huotrissa, puukkoja, kiväärejä, kilpiä ja kypäriä, jotka kaikki olivat mitä taitavimmin valmistetut.

Basaarissa virtailee suunnattomasti ostajia ja ostajattaria. Jälkimmäiset ovat hunnutettuja, kuten Persian kaupungeissa. Persialainen ja turkkilainen huntu eroavat kuitenkin suuresti toisistaan. Turkkilainen on nimittäin vain läpinäkyvä harso, joka peittää ainoastaan kasvojen alapuolen, silmien, osan nenästä ja otsan ollessa aivan paljaina. Huntu on niin ohut, että poskien ja suun piirteet näkyvät sen alta selvästi. Muuten ovat ylhäisemmät turkkilaisnaiset puetut kallisarvoisiin pukuihin, silkkisiin viittoihin, sormuksiin ja koristuksiin ja esiintyvät halusta kaduilla komeissa ajoneuvoissa.