Sitten käytiin Seraskierattornissa, jonka Mahmud II on rakennuttanut suureksi osaksi Marmoran marmorista. Tästä tornista on yhtä ihastuttava näkö-ala kaupungista ja sen ympäristöistä, kuin Galatatornistakin.

Seuraavana päivänä tein venematkan kautta koko Kultaisen Sarven erään maanmieheni valokuvaaja G. Berggrenin seurassa, joka jo useita vuosia on asunut Konstantinopelissa. Matka oli itsestään huvittava ja mieluinen, mutta vielä hupaisemmaksi sen teki herra Berggrenin seura, sillä hän on kuin kotonaan tuon suuren Stambulin joka kulmassa ja nurkassa. Matkamme tarkoitti Ejubia, erästä kaupungin-osaa, joka on kaukana Kultaisen Sarven oikealla rannalla. Ejubin korkealla sijaitsevasta kirkkotarhasta näkyy kaupunki toisellaiselta, kuin kummastakin tornista. Suoraan edessä näkyy Kultainen Sarvi, täynnä laivoja ja veneitä, ja vasemmalla rannalla sotasatama sotalaivoineen. Oikealla puolella on Stambul, sen lukemattomat moskeat ja valtava muuri, joka maanpuolelta suojaa kaupunkia; vasemmalla on Pera ja Galata, ja hyvin kaukana eroittaa Skutarin minaretit ja Beget Bolgurlon Wähan-Aasian rannikolla.

Kävisi liian pitkäksi laskea ja kertoa kaikki Konstantinopelissa näkemäni merkillisyydet. Mainitsen vain, että seuraavat päivät käytettiin yhtä hyvin kuin ensimmäisetkin. Niinpä kävin kreivi Wrangelin seurassa Bujuk Deressä, Therapiassa ja Belgradinmetsässä Bosforin europanpuoleisella rannikolla, erään toisen kerran tein jalkamatkan tuota kaksinkertaista linnoitusmuuria pitkin, Kultaisesta Sarvesta Marmoramerelle. Ihastuttavimmat paikat ovat "Seitsemän tornia" Marmorameren luona, ja Top Kapu, jonka portin luona raitiotie loppuu. Nimensä (kanuunaportti) on se saanut siitä syystä, että turkkilaiset olivat 1453 vuoden piirityksen aikana asettaneet jättiläismoisen kanuunansa, "Orbanin", aivan tämän portin eteen. Vielä mainittakoon S:t Romanusportti, mikä on merkillinen sentähden, että täällä ulko- ja sisämuurin välissä, miekka kädessä kaatui Konstantin XI, bysantinilaisen valtakunnan viimeinen keisari. Kun keisari näki, että kaikki toivo kaupungin puolustamisesta oli loppunut, kun turkkilaiset jo olivat räjähyttäneet portin rikki ja alkaneet syöstä kaupunkiin, heitti hän keisarillisen kaapun pois yltään ja sekaantui taajimpaan tappeluntuohinaan portilla, missä hän pian sai kunniakkaan kuoleman kukistuvan valtakuntansa pirstaleiden joukossa.

Erään toisen kerran kävin Skutarissa, katselin sen etevimpiä moskeoita sekä kävelin Bolgurlon vuorelle, josta minulla oli yhtä ihana näkö-ala kaupungin yli kuin ennen mainituista paikoistakin. Skutarin rannalta vuokrasin veneen, jota kaksi turkkilaista kuljetti. Tuuli puhalsi hyvin navakasti, minkä tähden heti Leandertornin luona nostimme purjeen. Lujassa myötätuulessa ja virran voimasta kiiti tuo kevyt, kapea alus erinomaisen nopeasti Seraljinniemen ohi Marmoramerelle. Kun olimme tulleet tarpeeksi pitkälle, käskin kääntämään ympäri, ja kulku ohjattiin Makri Köjin kylää kohden, joka on luoteiseen päin Stambulista rannikolla, sieltä sousimme Psammatian luo, joka on kaupungin muurien sisällä oleva rautatie- ja höyrylaiva-asema. Siellä luovuin venemiehistä ja vuokrasin sen sijaan hevosen, joka nopeasti kuljetti minut Stambulin ahtaita, mutkaisia katuja pitkin. Useissa paikoin kaupungeissa vuokrataan näet valmiiksi satuloittuja hevosia; hevosen omistaja juoksee itse perässä jalkaisin.

Viimeiseksi kävin Marmorameressä olevilla Prinssisaarilla, joista aikoinaan meilläkin puhuttiin, syystä että kuningasperheemme asui täällä, prinssi Kaarlen toipuessa siitä kuumetaudista, joka oli häneen tarttunut hänen matkallaan Itämaissa. Ryhmän suurin ja tärkein saari on Prinkipo, jossa on saman niminen huvilakaupunki, missä useat pääkaupunkilaiset viettävät kesäänsä. Ilmasto Prinkipolla on herttainen, ja näköala tuosta amfiteaterintapaisesta kaupungista ihastuttava. Tein kaksi tuntia kestävän ratsastusretken saaren metsäisiä jyrkänteitä pitkin kreikkalaiseen S:t Georgin luostariin, joka on 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Näkö-ala täältä on Prinssisaariin ja Konstantinopeliin, jonka moskeat kaukaisuudesta häämöttävät, yhtä ihana kuin unohtumaton.

Perjantaina elokuun 13 päivänä lähdin ruotsalais-norjalaisen lähettilään luo, noutamaan, sen virkapukuisen kavassin, eli turkkilaisen palvelijan, jonka seurassa minun piti näkemän päivän "selamlikin", s.t.s. sulttaanin matkan moskeaan. Syystä että sulttaanit viime aikoina ovat olleet murha-yrityksien ja salamurhien esineinä, ei ole ihmettelemistä, että Abdul Hamid II hyvin haluttomasti ja mitä varovaisimmin näyttäytyy julkisesti. Ainoastaan kerran viikossa, perjantaina, on mahdollista saada nähdä sulttaania. Hän käy nimittäin joka perjantai rukoilemassa pienessä moskeassa, Medjidieh Djamissa, joka on aivan palatsin lähellä. Kavassien seuraamat europalaiset pääsevät pienelle penkereelle, josta on mitä parhain näköala. Minäkin lähdin sinne. Penkereelle oli sitäpaitsi kokoontunut viisi muuta europalaista ja parikymmentä turkkilaista upseeria, jotka olivat runsaasti tähdillä ja nauhoilla koristetut. Palatsin puutarhan luota aina moskean portille asti seisoi kahdessa rivissä sotilaita, joilla oli siniset nutut ja väljät polvihousut, fezi päässä ja olivat ne kivääreillä ja sapeleilla varustetut. Tuon pienen, vähäpätöisen moskean edustalla on yhtä mitättömän näköinen avoin paikka, jonka moskeanportin puoleiseen päähän nyt siroitettiin hienoa santaa. Pian tulla vierivät penkereen luo kattovaunut. Kaksi virkapukuun puettua poikaa, joita kaksi kenraalia seurasi, astui ulos vaunuista ja katosi erääseen syrjähuoneeseen. Ne olivat sulttaanin poikia. Kun he kulkivat penkereen ohi, jossa upseerit seisoivat, kumarsivat nämät nöyrästi, ja nuoret ruhtinaat vastasivat armollisesti heidän tervehdykseensä. Kello 11 huomattiin selvästi levottomuutta kansajoukossa. Kuiskailtiin, osoitettiin sormilla ja kuroiteltiin, jotta olisi paremmin voitu nähdä pitkin katua, mistä sulttaanin piti tulla. Joukot komennettiin tekemään kunniaa, kansassa syntyi äänettömyys, ja pian kuului vaunujen ratina, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Ne olivat mitättömän näköiset ajoneuvot, joita veti kaksi mustaa hevosta. Takana ratsasti ylin eunukki. Kuomi oli puoleksi ylösnostettu, mutta puolihämärässä eroitti kuitenkin selvästi miehen, joka oli puettu pitkään, mustaan, aina leukaan asti napitettuun nuttuun, ja jolla oli päässä tavallinen punainen fezi, mutta joka oli ilman kaikkia muita erityismerkkejä. Kasvot olivat elottomat, ehkä pikemmin lempeyttä osoittavat, kuin jäykkyyttä; mutta posket olivat sisäänpainuneet ja hipiä kellertävä; leukaa peitti tiheä, sinimusta parta. Tämä mies oli sulttaani Abdul Hamid II. Hänen vieressään istui sotaministeri, tuo viimeisessä venäläis-turkkilaisessa sodassa hyvin tunnettu Osman Pasha, pieni lujarakenteinen ja harmaapartainen mies.

Vaunut vierivät moskean portin eteen. Sulttaani, Osman Pashan seuraamana, astui pois ja riensi kiirein askelin moskean portaita pitkin, joiden ylimmällä astuimella hän kääntyi, tervehti ystävällisesti kansajoukkoa ja kumarsi erityisesti europalaisten penkereelle päin, minkä jälkeen hän kiirehti moskeaan. Mahtanee huvittaa sulttaania tieto, kuinka monta ja mitkä europalaiset ovat olleet selamlikissä läsnä, ja sentähden on erään upseerin tehtävänä pyytää heidän nimikorttinsa, jotka annetaan sulttaanille, kun hän on tullut kotiin yksityisiin huoneisiinsa. Vajaan puolentunnin jumalanpalveluksen jälkeen palasi sulttaani takaisin, astui kiireesti vaunuihin, jotka yhtä nopeasti vierivät palatsiin takaisin. Sulttaani on hartaasti jumalinen mies, joka tarkoin noudattaa koranin määräyksiä. Anteliaasta kädestä jakaa hän runsaita lahjoja tarvitseville alamaisilleen. Mutta hänen elämänsä mahtanee olla sangen surullista, kun häntä ympäröivät ahnaat, uskottomat hovimiehet, eunukit, orjat ja puolisot ja joka hetki saa epäillä salamurhaa ja myrkytystä. Paitsi moskeassa käyntiään perjantaina, ei hän tee milloinkaan pitempiä matkoja kuin aidattuun ja vartioittuun palatsinsa puutarhaan, missä hän tapaa kävellä, jonkun suosikkipuolisonsa seuraamana.

KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Turkin kautta.

Elokuun 18 päivänä lähdin rautateitse Konstantinopelista Adrianopoliin. Rautatien-asema on Stambulissa, heti itään päin Validé sillan eteläisestä päästä. Rata kulkee aivan Marmarameren rantaa pitkin, ja kulkee se muurin ohi "Seitsemän tornin" luona ja on siten tullut kaupungin ulkopuolelle tuolle mäkiselle, kasvullisuudesta köyhälle ja autiolle maaseudulle. Vasemmalla kädellä näkee vielä Marmarameren, jonka pinta on ikäänkuin marmoroittu, mihin on syynä se, että erilaiset virtaukset ja pyörteet johtavat sinne kirkkautensa ja värivivahduksensa puolesta erinkaltaista vettä. Muutamia kalastajaveneitä purjehti pitkin rannikkoa. Maan puolelle päin sitä vastoin oli näköala vähemmän vaihtelevainen. Puita ja pensaita näkyi vain kylien, asemahuoneiden lähellä ja purojen uomissa. Rautatie luikertelee, tehden mitä ihmeellisimpiä mutkia. Usein ovat käänteet niin lähekkäin toisiansa, että juna muodostaa kirjaimen S. Siellä täällä kuljetaan niitettyjen vainioiden ja peltojen ohi, joissa laitumella on puhvelilaumoja, hevosia, lehmiä ja härkiä. Kiidetään kahden suuren suistomaan ohi, jotka ulottuvat hyvin syvälle maahan. Ensimmäisen niistä ja Marmarameren välillä on Kytjyk (pieni) Tshekmedjen kylä ja toisen luona on Böjyk (iso) Tshekmedje. Vielä kuljetaan vasemmalla puolen Tshataldjan ja Tshorlun kylien ohi, jonka jälkeen rata kulkee Ergenen virran laaksoon, missä kasvullisuus on runsaampi. Ergenen yli, joka on Maritzan syrjäjoki, kuljetaan useissa paikoissa rautasiltoja pitkin. Sen laaksossa sijaitsevat sangen suuret Lyle Bergasin ja Usun Köpryn kylät, joka jälkimmäinen merkitsee "Pitkä silta", mikä nimi on johtunut siitä, että Ergenen yli johtaa täällä pitkä silta. Molemmin puolin rataa on mäkisiä kenttiä, missä kasvaa niukkaa ruohoa. Silloin tällöin syöksähtää juna jotensaki tiheän pensasmetsän läpi. Kuleli Bergasin luona, joka on Marizan varrella, haaraantuu rata kahtia, joista pohjoinen haara jatkuu Adrianopeliin, eteläinen kulkee Demotikan kautta merelle. Tähän vuoden aikaan oli Maritza puoli kuivunut, mutta uoman leveydestä saattaa päättää, että virran vesipaljous keväällä mahtanee olla sangen melkoinen. Missä pohja, jonka muodostaa santa, savi ja sora, on paljaana, siellä saattaa selvästi eroittaa virrankulun muodostamat hietasärkät.