Kaukaa näkyvät pian Adrianopelin moskeat, ja k:lo puoli 7 vieri juna tämän kaupungin rautatienasemalle, mihin oli kokoontunut kirjava kansanpaljous. Ennenkuin juna on kelvolleen pysähtynytkään, on kolme eli neljä hammaalia (kantajaa) jo vaunussa ottaakseen haltuunsa matkakalut. Odotussalin ovella seisoo pari poliisikonstaapelia, jotka tarkastavat matkustavaisten passit.
Kun asema on puolentunnin ajomatkan päässä kaupungin ulkopuolella, vuokrataan korkeat roskat, joissa on neljä pyörää, katto ja akuttimet, ja kuljetaan siten leveää, pölyistä, harvassa olevilla mukulakivillä laskettua tietä pitkin. Pölyää niin paljon, ett'ei voi eroittaa heti edessä eli takana olevia ajoneuvoja, ja vielä vähemmin kaupungin taloja. Väli-aikaisesta kivityksestä on seurauksena, että ajoneuvot hyppivät ja heippuvat niin, ett'ei voi sytyttää paperossia vielä vähemmin keskustella tuon paksun turkkilaisen kanssa, jonka kanssa on saanut kunnian seurustella. Sillä välin lähestytään kaupunkia, ajetaan sen katuja pitkin ja kuljetaan Maritzan poikki pitkää kivisiltaa myöten, missä saa maksaa siltarahoja. Pian käännyimme eräälle suurimmista kaduista, vaikka täytyy sanoa, että se oli hyvin maalaista; vaunut pysähtyivät kurjannäköisen talon edustalle, missä ajuri kääntyi, ja ilmoitti, että olimme perillä Hötel de Bulgarien luona, joka oli kaupungin paras ravintola.
Minua kuljetettiin pimeitä puuportaita myöten, tulin erääseen käytävään, jonka lasi-akkunoiden verhoama toinen puoli oli pihalle päin. Toisella sivulla oli pienien pimeiden huoneiden ovet, joiden huoneiden akkunat olivat käytävään päin, ja oli huoneissa siis huononpuoleinen valaistus. Niin pian kun olin kotiutunut yhteen näistä huoneista, menin heti hotellin ravintolaan ja tilasin kupin kahvia, joka maistui katkeralta ja pahalta; kermaa ei ollut pisaraakaan. Paraillaan tätä nauttiessani, tuli eräs virkapukuinen mies, istuutui pöytäni ääreen ja esitteli itsensä ranskan kielellä, sanoen kuuluvansa Adrianopelin poliisikuntaan. Hänkin tilasi kupin kahvia, ja ennen pitkää olimme kiintyneet mitä vilkkaimpaan keskusteluun, jolloin hän osottautui todelliseksi herrasmieheksi. Keskustelumme jatkui pitkälle iltapuoleen, ja ennen kun erosimme, pyysi äsken saamani ystävä, että hän saisi seuraavana päivänä kello 11 tulla noutamaan minua, näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä, johon ehdotukseen luonnollisesti halusta suostuin.
Kello 9 seuraavana päivänä, kun yksikseni olin syönyt aamiaiseni, menin tuolle isolle kadulle, jonka varrella hotelli oli, ja joka näytti ulottuvan hyvän matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kummallakin puolella on basaareja, makasiineja ja rahanvaihtajien puodit, ja keskusliike ja välitys niiden välillä on vilkasta ja kirjavaa. Vastaan tuli puhvelikuormia, tavaroilla sälytettyjä muuleja, dervishejä ja ratsastavia turkkilaisia; sanalla sanoen, monta hauskaa kohtausta sattui tielleni, minkä tähden asetuin erään talon nurkalle ja otin luonnoskirjani käsille. Silmänräpäyksessä kokoontui ympärille joukko ihmisiä. Kun paraillaan tutkin katu-elämää, laskettiin olkapäälleni raskas käsi, muuan poliisikonstaapeli seisoi edessäni ja käski minun seuraamaan itseänsä. Kun kysyin, mitä hän oikeastaan tahtoi, vastasi hän: "senhän saat nähdä, kun tulet poliisikonttooriin". Ei siis ollut minulla muuta neuvoa, kuin jättää piirros kesken-eräiseksi ja lähteä konstaapelin kanssa. Luonnollisesti seurasi perässämme joukko katupoikia. Pian poikkesimme muutamaan taloon ja astuimme erääseen konttooriin, missä istui joukko santarmia kahvia juomassa. Asian laidan kerrottuaan, jätti poliisi minut komisariuksen huostaan, joka paljain jaloin ja sääret allansa ristissä istui ryönnyssään sohvalla, ajan hampaan pahoin kolhiman kirjoituspöydän takana. Mies otti minulta kirjan, tutki tarkasti jokaista piirustusta ja kysyi, mitä kukin merkitsi. Kun tarkastus turkkilaisten tapaan kirjan lopusta sen alkuun oli loppunut, alkoi uusi tarkastus alusta loppuun, jotta mahdollisesti voisi löytää joitakuita osmanilaiselle keisarikunnalle ehkä arveluttavia luonnoksia. Puolinaista katukohtausta ja muutamia skematisia aluepiirroksia Stambulin ja Adrianopelin välisestä seudusta tarkastettaissa, meni hänen otsansa joka kerta syviin ryppyihin, jota vastoin viimeinen, persialaisen hevosen kuva tuotti yleistä hauskuutta poliisikunnassa joka oli ryhmittynyt päällikkönsä ympärille. Sitten alkoi kiusallinen kuulustelu kansallisuudestani, ijästäni, nimestäni, mistä tulin ja mihin matkustin, kuinka kauvan aijoin viipyä Adrianopelissa, minkätähden piirustin juuri sen kadun, jonka varrella kaupunginvankila oli j.n.e. Tuomio kuului, että minun oli jääminen poliisikonttoorin muurien sisälle, kunnes poliisimestari saapuisi, ja tätä odotettiin kahden tunnin kuluttua. Luonnoskirja ja passini työnnettiin tuon kuluneen kirjoituspöydän laatikkoon, ja pyyntööni, että heti saisin ne takaisin, vastattiin tuimasti: "javach, javach, effendim!" — hiljaa, hiljaa, herra! Istuuduin sentähden muutamalle penkille ja odotin kärsimättömänä poliisimestarin tuloa. Niin kului puoli tuntia, mutta kuka saattaa kuvailla komisariuksen ja santarmien kummastusta, kun yksi heidän päälliköistään tulee kiirehtien kädet ylhäällä, juoksee suoraan luokseni ja huudahtaa: "bonjour mon cher ami, je suis heureux de vous voir, est-ce que vous avez bien dormi?" Se oli sama kunnianmies, jonka olin edellisenä iltana tavannut Hötel de Bulgarien kahvilassa, ja joka niin äkkiarvaamatta ilmestyi minun pelastavaksi enkelikseni.
Kerroin hänelle seikkailun, mikä houkutteli hänen huuliltaan kaikuvan naurun; hän antoi minulle heti sekä luonnoskirjani että vapauteni. Komisarius ja hänen arvoisat herrat virkaveljensä näyttivät hölmistyneiltä ja veivät kunnioittavasti kätensä rinnalleen ja otsalle. Epäilemättä arvelivat he, että olin tavattoman sukkela veitikka, joka jo ensi päivänä olin tullut hyväksi ystäväksi yhden poliisipäällikön kanssa. Asetuin erittäin arvokkaan näköiseksi, kun astuin poliisikonttoorin kynnyksen yli.
Vapauttajani oli erittäin rakastettava mies. Hän seurasi sitten minua koko päivän, kuin opas. Sellaisista hirviöistä erosi hän kuitenkin kahdessa varsinaisessa kohdassa: hän ei ottanut palveluksistaan maksua, ja hänellä näytti olevan selvillä synnyinkaupunkinsa asiat ja paikat.
Siten kävimme ensin basaareissa, jotka tässä kaupungissa ovat sangen siistit ja hyvin järjestetyt, mutta vähemmän on niissä oikein alkuperäisiä turkkilaisia tavaroita ja töitä, kuin yksinkertaisia pikku-esineitä, joita on tuotu Saksasta ja Itävallasta. Yleensä loistivat poissa-olollaan koirat ja lika, ja arvostelu kokonaisuudessaan ei saata olla muu kuin hyvä. Sen jälkeen ohjasimme askeleemme vanhaan Eski Djamin moskeaan, missä kuunneltiin valtavaa ja juhlallista puolipäivä jumalanpalvelusta. Persialaisiin moskeoihin ei yksikään kristitty saa jalallaan astua; turkkilaiset eivät hetikään ole niin tarkkoja. Huomaamatta yhtäkään vihastunutta katsetta, saatoin esteettömästi kuunnella ja katsella koko juhlallisuutta. Oli omituista kuulla papin kirkkaan äänen saarnatuolista ja nähdä nuo oikeauskoiset aika ajoin, kaikki yht'aikaa, laskeutuvan polvilleen lattiata suutelemaan.
Sieltä lähdimme ruotsalais-norjalaiseen konsulaatiin, joka on pieni rappeutunut huone satavuotiaassa karavaanikartanossa. Konsuli oli sillä hetkellä Konstantinopelissa, mutta tapasin hänen molemmat italialaiset apulaisensa; heidän tehtävänään oli tyhjän toimittaminen, jos ei kahvin juomista ja paperossien polttamista saata pitää työskentelynä. Turhaan tähystelin Ruotsin valtiovaakunaa eli kuninkaan valokuvaa; seinät olivat tyhjät, olivat melkein kuin satavuotiaassa sammalessa, joka kosteudessa rehoitti. Kun minulle oli tarjottu kuppi kahvia, otin jäähyväiset tältä kaistaleelta isänmaata.
Komein rakennus, mikä tällä alalla niin köyhällä Adrianopelilla on näyttää, on Sultani Selimin moskea, jossa viivyimme pari tuntia. Neljä minarettia ympäröi tätä valtavaa kupoolia; sisusta on laitettu siniseksi, valkoiseksi ja punaiseksi. Keskellä laattiaa on jonkinlainen parveke marmoripatsaiden päällä. Yhteen näistä on hakattu tuo kuuluisa ruusu, Terslale, jonka jokaisen kävijän tarvitsee tuntea, jos hän tahtoo tulla uskotuksi, kertoessaan olleensa moskeassa. Eräällä seinällä riippuu kilpi, jossa on Sultani Mahmudin nimi; muuten koristavat muureja useat kallis-arvoiset turkkilaiset pyhäinjäännökset ja mosaikit. Minaretit ovat huimaavan korkeita ja on niissä kolme rintavastinta, toinen toisensa yläpuolella. Omituisinta on kuitenkin, että jokaisella osastolla on omat portaansa, jotka kierumaisesti luikertelevat ylös tuota kapeata minarettia pitkin. Jos siis tahtoo mennä ensimmäiseltä penkereeltä toiselle eli kolmannelle, niin on ensin laskeutuminen uudelleen alas minaretin juurelle, jotta sitten taasen pääsee toista käytävää myöten ylä-ilmoihin. Korkeimpaan osastoon johtaa enemmän kuin kolmesataa askelta, ja ylösnousua vaikeuttaa vielä enemmän se seikka, että käytävä on niin kapea ja matala, että siinä voi kulkea ainoastaan kumarassa. Jos nojautuu rintavarustusta vastaan ja katsoo alaspäin, niin näyttää minaretti perspektivisyyden vaikutuksesta kapenevan alaspäin; luulee tuntevansa, miten tuo hento rakennus huojuu.
Tästä korkeasta paikasta on laaja näkö-ala koko Adrianopelin yli ja sen lähimpään ympäristöön. Katselijan silmäykset kiintyvät erittäinkin Djama-Ytjsherefeliin, eli kolmen tornin moskeaan, Sultan Bajasidin kadun varrella; vielä näkyvät kasarmit, heti kaupungin ulkopuolella, vanha seralji, armenialaisten kirkko, armenialainen koulu, sotakoulu, koraki, eli kenraalikuvernöörin palatsi, ja sikin sokin moskeoita ja basaarirakennuksia, minkä kaiken keskitse virtaa kolme jokea, Maritza, joka juoksee kaupungin lounaisessa kulmassa, Tundja, joka jakaa sen kahteen osaan, ja Arda, joka laskee Maritzaan. Hiukan matkan päässä näkyy Jilderimin etukaupunki kreikkalaisine kirkkoineen. Adrianopelin ympärillä oleva seutu on kasvullisuuden suhteen hyvin laihaa, paikka on mäkistä, läntislounaisessa suunnassa näkyvät Despoto Dagin vuorenseinämät ja pohjoisessa Balkanin rinteet.