Viimeiseksi kävimme vanhassa seraljissa, jonka venäläiset viimeisessä sodassa hävittivät, ja joka nyt on raunioina. Sen läheisyydessä näkyy ihana puisto, jossa on mahtavan suuria tammia, missä puistossa kaupungin asukkaiden on tapana juhlapäivinä olla kävelemässä.
Adrianopelissa, europalaisen Turkin toisessa kaupungissa, nousee väkiluku aina 90,000:teen, ja kuuluu siihen turkkilaisia, kreikkalaisia, juutalaisia, bulgarilaisia, armenialaisia, neekereitä y.m. Kaupunkia suojelee linnoitus, viisikymmentä patteria ja melkoinen sotavoima, jaettuna neljään, kaupungin suoranaisessa lähistössä olevaan leiriin. Turvallisuus kaupungissa ei liene erittäin suuri. Poliisivoima nousee 150 mieheen, joilla mahtanee olla täysi työ, kun ajattelee, että vankilassa oli silloin yht'aikaa 500 vankia. Niin ainakin kertoi ystäväni santarmi-upseeri.
Matka Adrianopelista Filippopeliin on yhtä yksitoikkoista, kuin äsken kulkemani matka. Rata kulkee kaiken matkaa Maritzan laaksossa, joen oikeanpuolista rantaa pitkin. Puhvelit ja härkälaumat, jotka ovat laitumella joen hedelmällisillä rannoilla, satoisat maissivainiot ja virranveden käyttämät myllyt ovat ainoat, jotka keskeyttävät yksitoikkoisuuden. Myllynrattaiden hitaasta pyörinnästä saattaa päättää, että virrannopeus on vähäinen. Maritzassa kulkee tähän vuoden aikaan hyvin vähä vettä, ja pitkät matkat on pohja aivan näkyvissä. Suurimmat kylät, joiden ohi kuljetaan, ovat: Tshirmen, Mustafa Pasha, Harmanly, Tirnova ja Papazly. Tirnovan luona jakaantuu rata kahteen haaraan: toinen menee Filippopeliin, toinen kääntyy pohjoiseen päin ja kulkee Saslyn laakson kautta Jamboliin Tundjan luona.
Filippopelissa, Itärumelian pääkaupungissa, on noin 25,000 asukasta, ja on sekin Maritzan varrella. Kaupunki on rakennettu kolmelle äkkijyrkälle kunnaalle, jotka kohdastansa kohoavat tasangosta, ja niiden ympärille. Rautatienasemalla, joka kuten Adrianopelinkin asema on pari kilometriä kaupungin ulkopuolella, tutkittiin "teskereni" eli matkapassini, jonka jälkeen sälytin itseni ja tavarani eräisiin vuokra-ajurin vaunuihin, jotka viidestä piasterista kuljettivat minut "hotell Bulgarieen". — Sivumennen tahdon mainita, että joka toisella hotellilla on tässä osassa Turkkia tämä komea nimi. — Filippopelin hotelli Bulgarie oli kuitenkin paljon siistimpi kuin Adrianopelin, ja itse kaupunki tekeekin muukalaiseen hauskemman vaikutuksen. Suuremmat kadut ovat lohkotuilla kivillä lasketut ja sivukäytävillä varustetut. Saadakseni yleiskatsauksen Filippopelista, lähdin heti Nepe Fepelle, yhdelle äsken mainituista kolmesta kunnaasta, mistä katsoen sai kaupungista erittäin hauskan katsauksen: näkyi kuvernöörin palatsi, vanhat moskeat, ottomanilaisen pankin talo, silta ja yleiset, suoraan kaupungin halki virtaavan Maritzan varrella olevat puutarhat. Joen rannoilla näkee kaiken päivää ajurien ja talonpoikien uittavan hevosiaan ja pesevän vaunujaan ja vedenmyyjien täyttävän nahkasäkkejänsä tuolla samealla vedellä.
Tatar-Basardjikiin kulkee rata yhä Maritzan laaksoa pitkin. Oikealla kädellä alkavat yhä selvemmin näkyä Balkaninvuoret ja vasemmalla Despoto Dag. Tunnin kuluttua ollaan perillä tuossa mainitussa pienessä kaupungissa, joka on tasaisen tasangon keskellä puulehdon ympäröimänä.
Tatar-Basardjikissa on 14,000 asukasta, joista 8,000 on bulgarialaisia. Mitään katsottavia paikkoja ei siinä kuitenkaan ole. Täälläkin oli yksi "hotel de Bulgarie", mutta kun tämä näytti olevan kaatumaisillaan, pidin parempana asua Maritzan hotellissa, joka ulkonäöltään oli hyvin siisti. Kuitenkin sain pian kokea, ett'ei sisällinen hauskuus vastannut ulkopuolista; yleensä eivät turkkilaiset ravintolat näytä likaisuudessa ja siivottomuudessa antavan perää persialaisille karavaanikartanoille.
KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
Vaunuilla Bulgarian kautta.
Tatar-Basardjikistä jatkuu tosin rautatie jonkun matkaa Surambergin kylästä (1886) poispäin, mutta kun tie Sofiaan kulkee Maritzan toista eli vasemmanpuoleista rantaa pitkin, on välttämätöntä hankkia itselleen kyyti jo ensinmainitussa kaupungissa. Tatar-Basardjikin Tonavan varrella olevaan Lom Palankaan yhdistävä alue on 25 ruotsinpeninkulmaa pitkä ja kulkee Itärumelian yhden osan kautta ja Bulgarian halki.
Elokuun 22 päivänä kello puoli 8 aamulla olivat nelivaljakkovaununi hotellin portin edessä valmiina. Ajuri, jonka nimi oli Arristo, oli lujarakenteinen bulgarialainen, puhui tattarinkieltä, oli kohtelias, ystävällinen ja hilpeä, mitkä olivat hyviä ominaisuuksia, kun meidän nyt piti kahden matkata Bulgarian seutujen läpi. Nuo neljä hevosta, jotka olivat valjastetut rinnatusten, olivat pienet ja rumat, mutta väkevät ja kestävät. Mitä vaunuihin tulee, niin saattoi sen lukemattomista vikaumista käsittää, että se oli monta vuotta ollut käytännössä. Ne olivat tavattoman kömpelötekoiset, kuomilla sekä etu- ja taka-istuimella varustetut. Matkalaukkuni kiinnitettiin etu-istuimelle, ja minulla oli erinomaisen mukava paikka avaralla taka-istuimella. Tie oli tosin suurimmaksi osaksi kivistä ja kuoppaista, mutta vaunujen lujat vieterit ja pehmeät patjat huojensivat sysäyksiä.