Kirkko välkkyilee valossa. Keisarin pään yläpuolella hohtelevat hopeaiset kynttiläkruunut, valtaisen ristin muotoon aseteltuina vertauskuvaksi taivaallisen valon voitollisesta loisteesta maallisen pimeyden yössä. Kupukaaren mosaiikista kuvastuvat pyhimysten lempeät kasvot, näiden polvistuessa Jumalan eteen mykässä hartaudessaan; holvauksen alla leijuu neljä kerubimia. Ja keisari ajattelee 2. Mooseksen kirjaa: "Ja kerubimit levittivät siipensä sen ylitse, ja peittivät armoistuimen siivillänsä, ja heidän kasvonsa olivat toinen toisensa puoleen: armoistuimeen päin olivat kerubimein kasvot". Eikö samaten ollut tässä uudessa temppelissä? Nöyryyden valtaamana Kaikkeinkorkeimman edessä, mutta samalla inhimillistä ylpeyttä paisuvana painuu Justinianus polvilleen ja huudahtaa: "Ylistetty olkoon Jumala, joka on katsonut minut ansiolliseksi lopettamaan tämän työn! Minä olen voittanut sinut, Salomo!" Sitte kajahtavat huilut ja rummut, ja kansan riemuvirret raikuvat rakennusten keskessä, joiden ikkunoista liehuu kallista korukangasta pitkinä kiehkuroina. Neljätoista päivää juhlitaan; tynnyrittäin hopearahoja jaellaan rahvaalle, ja koko kaupunki on keisarin vieraana. — —
Ja toisia sukupolvia, uusia vuosisatoja ehtii entisten sijalle. Pyhän Viisauden kirkossa yhäti upeasti vietetään vuotuisia kristillisiä juhlia ja patriarkat ja kirkkoisät kokoontuvat tänne kristikuntaa hallitseviin neuvotteluihinsa.
Melkein on jo vuosituhat vierryt tämän valtaisen Herranhuoneen ylitse. Silloin koittaa toukokuun 29. päivä vuotta 1453.
Turkkilainen sulttaani on lukemattomine sotureineen rynnäköllä vallannut Konstantinopolin muurit. Kauhusta suunniltaan pakenee satatuhatta miestä, naista ja lasta Hagia Sofiaan, jättäen muun kaupungin hävityksen omaksi. Vallottaja ei toki rohkene häväistä tätä pyhää sijaa! Hädän hetkenä, niin kuuluu ennustus, laskeutuu taivaasta Jumalan enkeli pelastamaan kirkon ja kaupungin.
Jo törähtelevät hurjien muhamettilaisten torvet läheisiltä kunnailta. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kajahtelee holvikaarien alla, äidit painavat lapsensa sydäntään vasten, aviopuolisot syleilevät toisiaan, kaleeriorjat, ranteissa vielä ketjut, pakenevat pilarien taakse pimentoon, ryskyen satelevat muhamettilaisten piiluniskut portteihin, sinkautellen pirstaleita kalliista puusta. Vielä ryskyy toinen puolisko liitoksissaan, toinen on jo murrettu. Profeetan käskyhän on hänen oppinsa levittäminen tulella ja miekalla, häpeällisin mistään uskonnosta johtunut säännös. Muureilla tapahtuneen verisaunan jo päihdyttäminä hyökkäävät janitsarit sisälle, ja noruvin käyrämiekoin niittävät he laihoansa profeetan käskyn jälkeen.
Turvattomia kahlitaan ja ajetaan ulos kuin karjaa. Sitte käydään rosvoukseen. Miekaniskuista ja peitsen tölmäisyistä sinkoilee mosaiikki, kalliit alttariverhot riuhtaistaan esille ja äärettömät aarteet kultaa ja hopeaa sälytetään muulien ja kameelien selkään. Huikeasti ulvoen kanniskellaan ristiinnaulitunkuvaa ympäri kirkkoa, mielettömän uskonnollisen vimman riehaannuttama mustapartainen musulmanni on painaltanut janitsarilakkinsa orjantappurakruunun verhoksi; ja ylimielisen voitonriemun seasta kaikuvat pilkalliset sanat: "Siinä on kristittyjen Jumala!"
Mutta ylhäällä pääalttarilla seisoo kreikkalainen piispa ylipapillisessa asussaan. Pelottomana lukee hän kovalla ja tyynellä äänellä messua kristityille ja jakelee heille lohtua heidän hirvittävässä ahdistuksessaan. Lopulta seisoo hän ypö yksinään. Silloin hän tarttuu kultaiseen kalkkiin, ja astuu ylös portaita ylemmille lehtereille. Nyt huomaavat hänet turkkilaiset, ja säilät sojossa ja tapparat tanassa syöksähtää joukko janitsareja hänen peräänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tietenkin kaatuu kuolleena kalkkinsa yli, sillä pako on mahdoton, kiviseinät ovat yltympärillä. Kuitenkin avautuu samassa hänen edessään harmaja kivimuuri, piispa astuu aukosta, ja jälleen onkin pääsytie häipynyt. Hämmästyksestä hätkähtäen peräytyvät turkkilaiset, mutta pian käydään muurin kimppuun peitsin ja piiluin. Sitä ei saadakaan myötäämään, kivet uhmaavat heidän turhia ponnistuksiaan. Neuvottomina hämmästellen poistuvat he yrityksestään.
Alhaalla kirkon laivassa ovat hävitys ja melu kohonneet korkeimmilleen, kun pääkäytävän suuhun karauttaa korskuvalla sotahevosellaan ratsumies. Hänen saattueenaan on muhamettilaisia sotapäälliköitä ja pashoja. Vallottaja itse, turkkilaisten sulttaani Muhammed II, siinä lähestyy. Hän on nuori ja ylpeä, taipumaton, mutta vakavamielinen. Jalkaisin astelee hän marmorilevyjen yli, joita tuhannen vuotta takaperin kristityn keisari Justinianuksen askeleet koskettivat. Ensimäiseksi näkee hän janitsarin, joka pelkässä hävityshalussaan pirstoaa tapparallaan marmoripermantoa. Muhammed astuu hänen luokseen ja kysyy: "Miksi?" — "Uskon tähden!" kuuluu vastaus. Silloin iskee sulttaani säilällään sotamiehen maahan. "Te koirat! Eikö teille saalis riitä? Tämän kaupungin rakennukset ovat minun!" Jalallaan työntäisten syrjään surmatun astuu hän ylös kristittyjen saarnastuoliin ja kaikuvalla äänellä luovuttaa Pyhän Viisauden kirkon islaminuskon haltuun. —
Puoliviidettä vuosisataa on nyt kulunut siitä, kun Hagia Sofian tuomiokirkon kupulaelta risti vaihtui komeaksi puolikuuksi, ja joka ilta kajahtaa vieläkin niiden minarettien siltamilta, joita turkkilaiset ovat kirkkoon liittäneet neljä, rukouksiin huutajan ääni. Hänellä on yllään valkoinen turbaani ja pitkä, väljälaskoksinen kaapu, kaikille neljälle ilmasuunnalle huhuaa hän soinnukkaalla äänellään yli Stambulin, hopeanheleät, pitkään venytetyt a:t ja täyteläiset l:t herättelevät kaikua lähellä ja kaukana. "Allah on suuri", kuuluvat sanat. "Paitsi Allahia ei ole mitään jumalaa, ja Muhammed on hänen profeettansa! Tulkaat parannukseen! Tulkaat pelastukseen! Allah on suuri. Paitsi Allahta ei ole mitään jumalaa!"
Nyt vaipuu aurinko taivaanrannan alle. Silloin pamahtaa kanuunanlaukaus. On nimittäin paastokuukausi, jolloin muhamettilaiset eivät päiväsaikaan saa syödä, juoda eivätkä polttaa tupakkaa. Niin käskee profeetta Koranissa, heidän pyhässä kirjassaan. Tuo merkki julistaa täksi päiväksi paaston päättyneeksi, ja kun oikeauskoiset nyt ovat virkistäytyneet höyryävillä lihamöykyillä ja riissivanukkailla, hedelmillä, Mokka-kahvilla ja vesipiipulla, suuntaavat he askeleensa vanhaan Pyhän Viisauden kirkkoon, kuten sen nimenä on yhä vieläkin. Minarettien ympärillä hohtelee tuhansia lyhtyjä ja tornien välissä piirtelevät lepattavat valot pyhiä nimiä yön selkään. Mutta moskeijassa riippuu viidenkymmenen metrin pituisissa vitjoissa kattokruunuja epälukuisine öljylamppuineen, ja tiukkaan pingotetuilla jänteillä kiiluu kynttilöitä tiheässä kuin rukousnauhan helmet. Valomeri tulvehtii moskeijan permannolle. Pilareihin kiinnitetyissä valtaisissa vihreissä kiivissä välkkyvät kultaisin kirjaimin Allahin, Muhammedin ja pyhimysten nimet; yksistään kirjaimet ovat yhdeksän metriä korkeat.