"Niin, pahoittelen minäkin, että minun täytyy teidät jättää, kykenemättäni palkitsemaan suurta hyvyyttänne."
"Tiedätte kai, että rosvot tekevät kulun vuoristossa epävarmaksi. Olen sen vuoksi järjestänyt, että saatte seurata postia, jolla on kolme sotamiestä vartiona."
Vielä kerran kiiteltyäni ja hyvästeltyäni poistuin. Kirjuri ojensi minulle hopearahoilla täytetyn nahkamassin. Postiratsastaja ja sotamiehet olivat jo valmiina matkalle, me nousimme ratsaille, ja etenimme ensin verkalleen kaupungin soukkia, pimeitä kujia pitkin; sitte talojen harvetessa lasketimme voimakasta ravia ja lopuksi mitä kiivainta neliä, kun meitä ympäröitsi joka suunnalta erämaa. Siten jatkui kulkua, kolmasti vaihdoimme hevosia ja katkaisimme taivalta yhteen rupeamaan 170 kilometriä. Hamadanissa levähdimme päivän ja ratsastimme sitten yhdeksällä eri hevosella edelleen pääkaupunkiin. Viimeisinä viitenäkymmenenäviitenä tuntina en ylipäätään enää nukkunutkaan, ja puolikuolleina väsymyksestä, repaleisina ja naarmuisina tömistimme lopulta kaupungin lounaisesta portista sisälle.
Sellainen oli satu ensimäiseltä retkeltäni Teheraniin ja Persian halki.
12. Persian erämaassa.
Mutta nyt jalkeille plataanien siimeksestä ja pois Teheranista, ulos suureen yksinäiseen erämaahan. Karavaani on lähtövalmiina. Sen neljätoista kellokasta kameelia on valittu huolellisesti; paksut karvaloimet suojelevat niiden selkää, jottei se kuormasta sierotu haavoille ja loimen kahdesta reiästä kurkistavat esille kyttyrät jotka eivät siedä painoa tai ruhjontaa. Isoimmat kameelit astelevat edellä. Punaiset kirjaillut päitset välkkyvine metalliheloineen ja punaisine ja keltaisine tupsuineen koristavat niiden päätä, ja otsan yllä huojuu höyhentöyhtö; rintaa kietoo hihna, johon on kiinnitetty lukuisia messinkitiukuja. Vähäisen eivät olekaan kameelit ylpeitä asustaan; ne tuntevat asemansa arvokkuuden ja marssivat kuninkaallisen ryhdikkäinä Teheranin eteläisestä kaupunginportista tasangolle.
Minun ratsastuskameelini on karavaanin isoimpia. Sen paksu, ruskea villa riippuu kaulasta ja rinnasta pitkälle alas. Kyttyräin välissä ja niiden sivuilla on kuorma sommiteltuna pikku pengermäksi, ja siellä minä istun kuin nojatuolissa, toinen sääri kyttyrän oikealla, toinen vasemmalla puolella. Siten saan mukavasti tarkkailluksi maisemaa ja kompassin avulla merkityksi kartalle kaikkea näkemääni: pikku vuoristoja, hietavyöhykkeitä tai syvänteitä; sillä se on matkani tarkotuksena. Kaikki nämä kameelit ovat tottuneita astujia. Ne kohottavat molemmat vasemmat tai molemmat oikeat koipensa yhtaikaa ja saavat siten liekkuvan käynnin, jotta niiden seljässä keinuu kuin veneessä aalloilla. Monet tulevat merikipeiksi, kun ovat päivän pitkän istuneet ylhäällä kyttyräin välissä.
Ratsastuskameelistani ja minusta sukeutuu väleen mitä parhaat ystävykset, ja minä olen siihen yhtä tyytyväinen kuin se minuun. Sen seisoessa tarvitsisin tikapuita, noustakseni sen selkään. Senvuoksi on sen laskeuduttava vatsalleen, kun pyrin satulaan. Mutta useasti se ponnahtaa seisaalleen äkillisesti kuin joustin, ensin taka- ja sitten etukoivilleen, ja ellei silloin pidä varaansa, niin pyllylleenpä kellistyy. Monasti se marssiessaan kiertää kaulansa päin ja laskee takkuisen päänsä syliini. Minä silloin silitän sen otsaa, hivelen kädelläni yli silmien ja taputan sen turpaa. Aamuisin ilmestyy ratsastuskameelini telttini eteen. Se työntää turvallaan oviverhon sivulle ja kurkistaa pörhöisellä päällään niin kauas pikku telttiin, että tämä melkein täyttyy. Kietaisen käsivarteni sen kaulaan, hyväilen sitä ja annan sille kappaleen leipää. Nyt sen vaaleanruskeat silmät loistavat riemusta, ja se pyörtää takaisin laitumelleen. Eikähän muu olekaan mahdollista kuin että suopuu hyväksi ystäväksi elukan kanssa, jolla kuukausimäärin ratsastaa kymmenen tuntia päivittäin.
Kellojen kilke kaikuu alinomaa korvissani kameelien askeleitten poljennossa. Askeleet ovat pitkiä ja vitkallisia ja 30 kilometriä enempää taivaltaa karavaani harvoin päivässä. Tiemme käy kaakkoon päin. Olemme jo aikaa jättäneet taaksemme Elburs-vuoriston juurella sijaitsevat tienoot, missä virtojen juottamat kanavat vielä kykenevät loihtimaan esille ihania puutarhoja ja hedelmällisiä vainioita. Kylät ovat yhä etäämpänä toisistaan, ja ainoastaan kanaviensa varsilla hohtelee maa vielä vehmaana; heti niiden ulkopuolelle tultuamme ympäröitsee meitä yksinomaan harmaankeltainen aavikko, jolla paikotellen törröttää kuivuneita aroheinävihkoja. Yhä harvemmin tulee vastaamme aasijonoja, jotka arolta kuljettavat varpukuormia polttopuina myytäväksi. Ne ovat surkean pieniä ja tuskin näkyvätkään taakkojensa alta. Niiden sieramet on leikattu auki, julmasti kyllä, jotta ne saavat helpommin hengitetyksi ja siten kuljetuksi pitempiä taipaleita yhteen menoon. Niiden pitkät korvat lerkkuvat edes takaisin, ja alahuuli roikkuu kuin reppu. Unisilta ja murheellisilta näyttävät juhtaparat, ja ne ovat niin itsepintaisia, etteivät milloinkaan väisty tieltä.
Viimeisestä erämaan reunassa sijaitsevasta kylästä, johon olemme moniaiksi päiviksi pysähtyneet valmistautumaan matkamme vaaroihin, olemme ottaneet mukaamme vielä kymmenen kameelia, jotka kuljettavat muonavaroiksi nahkaleileihin tulpittua vettä ja heinätakkoja, jotta pääsemme kunnolliseen alkuun tolallamme. Ja nyt ei ole enää mitään merkkiä elämästä ympärillämme. Yksinäisiä pikku vuorijonoja kohoaa kuin saarina, mutta niiden takana on aavikon näköpiiri lakea kuin meren ulappa. Persian erämaassa on vain niukasti keitaita, joista karavaanit voivat saada vettä ja elintarpeita. Mutta pohjoinen aavikkoseutu, Kevir nimeltään, ei sisällä vähäisintäkään keidasta, ei kasva siellä ainoatakaan ruohonkortta, ei edes lukki ryömi maassa, sillä Kevirin kamara on suolaa, ja kun talvella sataa, käy suolapitoinen savi liukkaaksi kuin jää. Ja juuri se on matkamme määränä.