Mutta kestää kokonaisen kuukauden ennen kuin olemme saapuneet siihen kohtaan, mistä otamme uhkaseikkailuksemme Kevirin halki samoamisen. Sinne asti kävi kaikki rauhallista kulkuansa, päivä ei toisestaan poikennut. Meillä oli polttopuita yltäkyllin, sillä hiekka-aavikon reunassa, minne tuuli on kasannut korkeita harjanteita, kasvaa suurin määrin saksauleja ja tamariskeja, arokasveja, jotka voivat olla usean metrin korkuisia ja joiden kovat rungot rattoisasti räiskien roihusivat leiritulillamme.
Vasta Dshandakin kylästä alkaen käännyin varsinaiselle suola-aavikon tolalle ja otin mukaani kaksi saattajaa ja neljä kameelia. Mutta ensiksi täytyi meidän värjötellä neljä vuorokautta suolaerämaan laidalla sateen takia. Kun varsinaisella Kevirillä sade yllättää karavaanin, voivat miehet vielä pitää itseänsä onnellisina, jos kuormastonsa ja juhtansa menettäen pääsevät hengissä takaisin suolaiselta savinevalta. Monetpa karavaanit ovat jo jäljettömiin kadonneet tällä aavikolla. Oli siis meidän onnemme, että satoi ennen kuin olimme ehtineet liukkaalle savikamaralle. Mutta kun nyt neljän vuorokauden kuluttua saapui etelästä käsin karavaani ja tahtoi uskaltaa aavikon yli yhä vieläkin synkältä näyttävän sään uhalla, liityin minäkin siihen.
Oli pilkkopimeä, kun läksimme liikkeelle. Sytytettiin nuotio, ja sen loimussa kuormitimme kameelimme. Pian häipyi nuotio taaksemme, ja edessämme levisi öiseen pimentoon verhoutunut Kevir. Minne matka suuntausi, ei ollut nähtävissä; kulku oli kokonaan jätettävä ratsastuskameelin varaan. Yltympärillä vallitsi syvä hiljaisuus jota vain tiukujen kilinä keskeytteli.
Pysähtymättä marssivat persialaiset sen aamua ja parhaan osan päivää edelleen. Miesten ja juhtain voimat ponnistettiin äärimäisilleen, sillä joka hetki saattoi tuoda uuden sadekuuron. Yöksi leiriytymistä ei käynyt ajatteleminen. Torkkuen ja viluissani nyökkyilin vaippaan ja karvapeitteeseen kääriytyneenä istuimellani, kunnes kellot kalkattivat kuin aamumessuun ja päivä sarasti. Mutta vielä nytkään eivät persialaiset pysähtyneet, eikä minun auttanut muu kuin pysyä mukana. "Älkäähän jättäytykö, herra", sanoi saattajistani muuan, "tuolla toisella puolella saatte nukkua!" Jokseenkin mennyttä miestä on se, joka yksinään jääpyy karavaanista. Uskovatpa persialaiset, että aavikolla asustaa pahoja henkiä, jotka noituvat taipaleelle viivästyneen. Hän kyllä kuulee kulkusien helinän, mutta päinvastaiselta suunnalta, säntää sinne, etäytyy yhä enemmän kumppaneistaan ja viimein lopen harhaantuu.
Siten pitkittyy kulku koko päivän. Taivas näyttää tuhoa ennustavalta, kaikkialla leijuu pilviä. Aavikko on sileä kuin luuvan lattia; missään ei ilmesty vähäisintäkään kumpua. Lännessä laskee aurinko, väikkyen kuin hehkuva pallo pilvimaljassa. Kimpullinen häikäisevän punaisia säteitä tulvehtii yli erämaan, ja sen pinta välkkyy kuin purppurameri. Pohjoisessa on taivas tumman sinipunainen, ja tällä taustalla kuvastuvat kameelit tiilipunaisina, — satumainen värien karkelo!
Sitte painuu aurinko taivaanrannan alle, ja nyt kauhtuvat värit; kameelien pitkät varjot hiipuvat maan kamaralta, ja uusi yö nousee idästä. Pian on karavaani taas näkymättömissä, mutta tiukujen kilke heläjää herkeämättömänä. Tuolloin tällöin pilkistää meihin pilvien repeämästä kuu.
Puoliyön tienoissa tummui taaskin taivas. Persialaiset kyyröttivät mykkinä nyökkyen kameeleillaan. Piankaan ei ollut enää ketään muuta valveilla kuin opas, joka talutti ensimäistä kameelia nuorasta, ja minä jonon viimeisen kameelin seljässä. Silloin ropsahtaa äkkiä raskaita pisaroita päällemme, eikä kulu minuuttiakaan, kun jo sade pieksee kameeleja, ratsastajia ja kuormastoa.
Yhdellä iskulla on karavaani muuttunut! Kovaäänisesti, peljästyneesti ja hätäisesti kalkahtelevat kellot. Miehet ovat hypänneet kameelien seljästä maahan. Sade suomii aavikon sileätä kamaraa, ja jotkut juhdat alkavat jo liukahdella. Jos henkemme on meille rakas, niin riennettävä on meidän, muutoin imee meidät nieluunsa aavikko vielä viime hetkessä! Äänekkäästi huhuillen ajelevat miehet kameeleja, ja kellot moikuvat kuin tahtoen vainajia havahduttaa viimeiselle tuomiolle.
Tuossa kellahtaa ensimäinen kameeli! Tällä kamaralla ovat juhdat pahassa pulassa. Niillähän ei ole kavioita kuten hevosilla, vaan pehmeät leveät anturat, ja luiskahtaessaan ne mätkähtävät tantereeseen kuin ammuttuina. Kaikki neljä koipea tuiskahtavat toiselle sivulle, ja raskas ruho kuorminensa jymähtää toiselle. Ei se kameelillekaan ole varsin mieluista, mutta ratsastajalle se on kerrassaan tukalaa; vastikään istui hän mukavasti kääriytyneenä ylhäällä kyttyräin suojassa, ja nyt sätkii hän liejussa.
Kameeli kuukertuu toisensa perästä ja on jälleen pinnisteltävä koivilleen. Se puuha tuottaa joka kerta viivytystä, ja sillaikaa pehmiää liete yhäti. Joka askeleella vajoavat kameelit syvemmälle mujuun. "Mäiskis!" kurahtaa sorkka iskokseen, ja "läiskis!" luksahtaa se lävestään, ja siten mäiskii ja läiskii karavaanin kaikkien viidenkymmenenyhdeksän kameelin astunta. Sade ropisee rankkana ja kellot moikuvat, mutta niin kauvan kuin vielä niiden kaiun kuulemme, taistelemme menestyksellä. Silloin ne yhtäkkiä mykistyvät!