"Mikä tuli?" kysyn.
"Olemme Pirunkuurnalla", vastaa joku ääni, ja verkalleen alkaa jälleen kellojen kalkatus. Perätysten on juhtain kahlattava suolaveden täyttämän joenuoman yli. Minun kameelini vuoron tullessa painan polveni tiukkaan. Nähdä ei voi mitään, kuulen vain edelläni tallustavien kameelien läiskinää ja veden roisketta ympärilläni. Nyt lipuu elukkani jyrkkää vierua alas, harittaa koipensa, huojuttaa ruumistaan tasapainonsa säilyttämiseksi, molskahtaa sitte veteen ja kapuaa toisella puolella ylös töyrämää.
"Tamariskeja!" kuulen jonkun huutavan. Siunattu sana, sillä se merkitsee pelastusta. Suolaerämaassa ei kasva mitään, ja missä tapaa ensimäiset tamariskit, siinä on jälleen hiekkainen maaperä. Silloin on kaikki vaara kestetty. Ja kahden tunnin kuluttua päädymmekin onnellisesti aavikkokylään, missä otamme kelpo levon henkeämme uhanneen seikkailumme korvaukseksi.
13. Jäävuorten taatto.
Ken ei ole itse viikkokausia samoillut erämaassa ja sitte saapunut keitaalle, hän voi tuskin kuvitella, mitä se merkitsee. Keidas on aavikon matkalaiselle samaa kuin myrskyn hätyyttämälle merenkulkijalle turvallinen satama, ja tarvitaanpa miehuullista päättäväisyyttä sellaisen leposijan hylkäämiseen ja vaelluksen pitkittämiseen puuttoman taipaleen helteessä. Hetkeksi pysähdymme nyt Tebbesin keitaalle keskelle Persian erämaata, missä kaivot ja sadantuhannen palmupuun lehto tarjoaa uupuneelle vaeltajalle siimestä ja virkistystä. Eikä mikään voine niin helposti lepyttää ihmistä antejansa auliisti jakelevaan aurinkoon, kuin sellaisten aikojen muisteleminen, jolloin sen ainoakin heikko säde olisi tuntunut peräti tervetulleelta.
Tämmöinen muistoni vie meidät kappaleen matkaa pohjoiseen päin Persian erämaasta kokonaan toiseen maahan. Marraskuulla 1893 olin lähtenyt liikkeelle Orenburgista Ural-virran varrelta, joka on osittain Aasian ja Europan rajana, kulkeakseni kirgiisiaron poikki tärskyvällä tarantassilla, venäläisten maanteiden tavallisilla ajoneuvoilla. Tämä suunnaton aro leviää Irtishin ja Kaspian meren, Ural-virran ja Sir-darjan välillä; se on sileä kuin jäätynyt meri, ja hevoset saavat huoletta patikoida minkä koivista lähtee; ei ole vaaraa siitä, että sattuu tielle kuoppa tai pyörä pirstoutuu kivenlohkareeseen. Matka Tashkentiin, Turkestanin pääkaupunkiin, on kaksituhatta kilometriä pitkä, ja lumipyryssä ja 20 asteen pakkasessa olin onnellisesti jättänyt taakseni taipaleen yhdeksänkymmentäyhdeksän kievaria, joissa olin yhdeksäänkymmeneenyhdeksään kertaan vaihtanut hevosia. Tashkentista käsin olin kierrellyt Samarkandin maakuntaa samannimisine pääkaupunkeineen ja käynyt Samarkandin lounais- ja Amu-darjan pohjoispuolella sijaitsevassa Bukharan maassa, jonka emiiri tunnustaa Venäjän herruuden. Sieltä samosin Pamirin valtaiselle vuoriylängölle, jota sen asukkaat nimittävät "Maailman katoksi", kun uskovat, että se kohoaa kuin kattona koko muun maan yli.
Tästä suunnattomasta vuoristosolmusta lähtevät alkuunsa Aasian ja koko maapallonkin korkeimmat vuorijonot, Himalaja, Transhimalaja, Karakorum, Kven-lun ja Tien-shan itään päin, Hindukush länteen. Silmäys kartalle osottaa, että Aasian ja Europan enimmät ja isoimmat vuorijonot yhtyvät Pamiriin tai ovat alkujaan sieltä johdettavissa. Tibetin vuorijonot ulottuvat kauvas Kiinan ja Taka-Intian niemimaalle. Tien-shan on vain ensimmäisenä niveleenä eri vuoristojen jaksossa, joka ulottuu pohjoiseen koko Aasian halki. Hindukushin jatkona tapaamme Pohjois-Persian vuoret, Kaukasuksen, Vähän-Aasian ja Balkanin niemimaan huiput, Alpit ja Pyreneit. Pamir muistuttaa mustekalan ruumista, joka ojentelee lonkeroitaan joka suunnalle. Siitä lähtevät jättiläismoiset vuoristojonot ovat Aasian luurankona, jonka ympäri ylätasangot leviävät kuin lihaksistona. Virrat, joet ja purot ovat sen valtimoina ja laskimoina. Sisämaan erämaat ovat tämän elimistön kipeitä, kuihtuvia osia, ja niemimaat raajoja, jotka meren ylitse välittävät eri kansakuntien keskistä yhteyttä.
Helmikuulla 1894 olin Margelánissa, Keski-Aasian vilja-aitan Ferghanan pääkaupungissa; Ferghana nimittäin on viljava ja hedelmällinen, kauttaaltaan vuorten ympäröimä laakso. Olin varustanut pienen kelpo karavaanin, johon kuului yksitoista hevosta ja kolme miestä, ja seurueessani oli ensi kertaa Islam Bai, joka sittemmin työskenteli monet vuodet uskollisena palvelijanani. Telttejä ei meidän tarvinnut ottaa mukaamme; kuvernööri oli toimittanut kirgiiseille käskyn, että kaikkialle, missä tahdoin viettää yöni, oli matkuettani varten pystytettävä kaksi mustaa karvatelttiä. Muonavaroja oli meillä tavara-arkuissamme, olkia ja ohria säkeissä, mutta sitäpaitsi myös rautalapioita, piiluja ja keihäitä, sillä meidän oli vaellettava syvässä lumessa ja iljanteilla.
Siten samosimme etelää kohti ylös Pamirille ja seurasimme soukkaa laaksonsolaa, jossa vaahtoinen virta vilisi jään kattamien kivenlohkareiden lomitse. Tuon tuostakin menimme sen yli kapeita, notkuvia puusiltoja myöten, jotka näyttivät tulitikuilta, kun korkeilta kaltailta katseli niitä alhaalla laakson pohjassa kuvastuvina. Päivä päivältä eteni kulku ylemmäksi. Jäähän hakattiin askelmia ja tietä hiekotettiin. Mutta yhä vaikeampaa oli pääsy. Jokaista hevosta oli yhden kirgiisin talutettava päitsistä, toisen pidellessä hännästä; ratsastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, oli melkein ryömittävä nelinkontan. Kerran tunsin erään huimaavan solakynnyksen laella vuoritaudin tukalia oireita, tuimaa päänkivistystä, pahoinvointia ja korvien huminaa.
Niin, vastakohtana vaelluksellemme Persian erämaan halki oli tämä retki yhtämittaista kömpimistä ja kahlaamista lumessa ja jäärinteitä pitkin. Kun eräänä päivänä lähetin ratsumiehen ennakolta tähystelemään tietä, pilkistivät vain hevosen ja miehen pää esille lumesta. Toisena kertana jäimme tavallista kirgiisitelttiämme vaille, ja me leiriydyimme lumimuurin suojaan nuotion ympärille 34 asteen pakkasessa. Kirgiisit, joiden olisi pitänyt pystyttää telttimme, oli pidättänyt lumivyöry, joka hautasi neljäkymmentä lammasta. Miehistä oli kuitenkin kuusi kahlannut eteenpäin meitä vastaan, mutta kaksi jäi nietoksiin ja toiset neljä pääsivät luoksemme mitä viheliäisimmässä tilassa; yhdeltä oli jalka paleltunut, toinen tullut lumisokeaksi. Kirgiiseillä on tapana suojella silmiään siten, että kiinnittävät lakkinsa etureunan alle pitkiä hevosenjouhia riippumaan tai piirtävät hiilellä mustan renkaan silmiensä ympäri ja nokeavat nenänsä.