Näissä vuoristoissa vilisee susia, ja mekin tapasimme lukuisia jälkiä näistä verenjanoisista rosvoista. Nälkä pakottaa ne ylen rohkeiksi, ja varsinkin kirgiisien lammaslaumoille tekevät ne suurta vahinkoa. Yksi ainoa susi oli pelkästä murhanhalusta vastikään purrut eräältä kirgiisiltä kuoliaaksi 180 lammasta! Muuan vaeltava kirgiisi oli tällä seudulla osunut susiparven hätyyttämäksi, ja kaksi päivää jälkeenpäin tavattiin hänestä vain pääkallo ja joitakuita luita.
Missä tahansa oleskeleekaan itä-Pamirilla, kaikkialla näkee Mus-tag-atan, jäävuorten taaton, jonka latuskaiset, kumpuiset kyttyrät kohoavat kaikkien muiden vuorten yli. Se on 7880 metriä korkea, siis maapallon korkeimpia vuoria. Sen kuperalle laelle keräytyy lumi, jonka alemmat kerrokset ainaisen paineen vaikutuksesta muuttuvat jääksi. Siksi on vuorella aina lumen jauhoittama jäälakki päässä. Mutta huipun ympärillä on myöskin matalia kouruja, ja niihin kokoutuu lunta kuin maljoihin, vaipuu verkalleen alas ja muuttuu niissäkin ylhäältäpäin pusertavasta paineesta jääksi. Siten syntyy valtaisia jääkielekkeitä, jotka soluvat alaspäin erinomaisen hitaasti, vuosittain ainoastaan joitakuita metrejä. Niitä ympäröi mahtavat, rosoiset kallioseinämät, joista lohkeilee muraa ja kivenlohkareita jäävaipalle, ja tämä vie ne mukanaan alavammille seuduille. Mitä lämpimämmäksi nyt tulee alempana ilma, sitä enemmän sulaa jäätä; mutta ylhäältä tuntuva puristus tasottaa erotuksen, joten jäävirran alareuna näyttää aina pysyvän paikoillaan. Siihen läjäytyy nyt vähitellen jään kuljettama kiveliö, työntyy päällekkäin ja muodostaa suuremmoisia raunioita ja louhikkoja, joita nimitetään moreeneiksi. Itse jäävirtaa sanotaan gletsheriksi. Mus-tag-atasta lähtee joka taholle lukuisia sellaisia gletshereitä; ne ovat monen kilometrin mittaisia ja kilometriä tai paria leveitä. Niiden yläpinta on hyvin epätasainen, siitä kohoilee lukuisia kirkkaita jääkyttyröitä ja -keiloja. Näillä Mus-tag-atan gletshereillä olen jalkaisin ja jakhärillä ratsastaen monasti vaellellut. Sellaisilla retkillä tarvitaan hyvät jalkineet, muutoin on helposti vaara tarjolla, että matkamies lipeää ja syöksyy jäärailoon, joita ilmenee kaikkialla. Tuollaisen railon reunalta kurkistellessaan näkee ikäänkuin tummansinisen luolan, jonka seinät ovat kiiltävää lasia ja reunat pitkillä jääpuikoilla somisteltuja. Pitkin gletsherien pintaa noruu sulauspuroja milloin äänettöminä ja pehmoisesti kuin lipuisi öljyä vihreänsinisissä jääkuurnissa, milloin loristen ja hilpeästi hypähdellen. Jäärailojen pohjalla tiukkuu ja luskuu; useasti myös tuollainen gletsherpuro komeana vesiputouksena häviää jään kuiluun. Lämpiminä päivinä auringon porottaessa taivaalta on kaikkialla nuoskeata, ja yltympärillä tiukkuu, porisee ja lirisee. Mutta kalsealla ja kylmänkolealla säällä on gletsherkin hiljaisempi, ja talven tullessa paukkuvine pakkasineen jähmettyy se mykäksi, kaikkien purojen jäykistyessä jääksi.
Kirgiisien jakit ovat uskomattoman varmajalkaisia. Niillä voi ratsastaa yli liukkaiden, kuperain jäätiköiden, joiden poikki ei ainoakaan ihminen pystyisi kävelemään. Jak iskee kavionsa niin lujaan, että jää sirkoilee valkeana jauheena ilmaan, ja kun matka käy niin jyrkästi alaspäin, ettei se enää voi seistä, harittaa se kaikki neljä koipeaan, tekeytyy kankeaksi kuin puuhevonen ja luisuu jäävierua alas keikistymättä. Usein ratsastin yli moreenikasojen, joita mahtavat, päälletysten sulloutuneet graniittiharkot olivat muodostaneet. Vireästipä oli silloin polvet painallettava ratsun kupeisiin, sillä jak loikkii ja poukkoilee kuin vimmattu.
Neljästi olen yrittänyt muutamien rivakkain kirgiisien seurassa nousta "Jäävuorten taaton" huipulle, mutta aina menestyksettä. Korkealle moreenien keskeen oli leirimme sijotettu. Islam Bai, kuusi kirgiisiä ja kymmenen jakia oli ennen auringonnousua matkavalmiina, ja meillä oli elintarpeita, turkkeja, lapioita ja keihäitä, polttoaineita ja teltti mukanamme. Jyrkkiä rinteitä myöten ylös kävi matka ensin louhikon läpi, sitte lumihankea myöten, joka vajotti yhä syvempään. Oheneva ilma vaikeutti hengitystä, ja yhä useammin seisahtuivat jakit huohottamaan. Kirgiisit itse astelivat jalkaisin hoputellen juhtia ylös huimaaviin korkeuksiin. Ensimäisen päivän iltana olimme saapuneet kohtaan, joka sijaitsee 6300 metriä valtameren pintaa ylempänä. Siinä oli meille siksi päiväksi kylliksemme; yövyimme sinne, huomeneltani pitkittääksemme nousua.
Mutta kaksi kirgiisiä oli niin voivuksissa väsymyksestä ja päänkivistyksestä, että he pyysivät saada palata alas. Toiset lapioitsivat lunta pois ja ympäröitsivät pikku telttimme vielä lumimuurilla. Sytytettiin nuotio ja pantiin teekattila tulelle, mutta vuoritaudin lähetessä on ruokahalu laimea. Kymmenen jakiamme seisoskelivat ulkona lumisohjossa liekaan pantuina, ja kirgiisit kiertyivät turkkeihinsa kokoon kuin siilit. Täysikuu leijui kuin hopeanvalkoinen ilmapallo juuri vuoren huipun yli, ja minä läksin teltistäni nauttimaan tämän unohtumattoman näyn suuremmoisuutta. Alapuolellamme soluva gletsher oli varjossa, mutta kidekentät kimmeltelivät kuutamossa häikäisevän valkoisina. Jakit kuvastuivat korppimustina valkealla hangella, niiden tömistelyssä narskui lumi, ja sieramista pöllähteli huurupilviä. Valkeita, kepeitä hattaroita viiletteli vuoren yli kuun alitse nopeasti pitkin latuansa. Palasin sitte telttiini. Tuli oli sammunut ja vastikään sulanut lumi jälleen jäätynyt kivikovaksi. Siellä oli kosteata ja katkuista, ja miehet huokailivat ja voihkailivat päänkivistystä ja korvien suhinaa. Minä ryömin turkkeihini, mutten kyennyt saamaan unta. Hisahtamaton oli yö, vain harvoin kuuli kumean pamauksen — silloin oli uusi railo haljennut jäähän tai kivenjärkäle lohjennut alas vuorenseinämästä.
Ihala oli moinen yö äärettömän avaruuden rajalla, jonka tummansininen holvilaki kaartuu maapallon kaikkien vuorten yli! Savuisessa teltissämme lepäsimme korkeudessa, jota eivät Europan, Pohjois-Amerikan, Afrikan ja Australian valtaisimmatkaan vuorenkärjet tavota. Ainoastaan Aasiassa on vielä useita ja Etelä-Amerikassa joitakuita huippuja, jotka kohoavat korkeammallekin. Olisi pitänyt kasata kaksikymmentäyksi Eiffel-tornia päällekkäin, jotta olisi yösijamme tasalle päästy.
Kun aamulla kömmin turkkieni alta esille ja kurkistin ulos teltistä, pyyhkieli riehuva lumimyrsky vuoren kupeita. Raskaat, lunta tuiskuttelevat pilvet olivat ihan läpinäkymättömiä, ja ylemmäksi kapuaminen olisi ollut varma kuolema. Saimme olla vain hyvillämme siitä, että meidän onnistui tuollaisella säällä päästä hengissä jälleen alas. Laskeutuminen tapahtui läpi lumikinosten ja melkein päistikkaa alaspäin. Jak kaipasi laidunta ja hyppeli nietosten halki kuin delfiini. Ellei istu lujasti satulassa, niin poukkoaa juhtansa pään yli, ja silloin menettää myös jak jalansijansa ja kellistyy ratsastajansa päälle. Tämä 6300 metrin korkeudessa vietetty yö tuntui vielä kauvan jälkeenpäin luissani.
14. Mustan surman valtakunnassa.
Liian väleen on lepohetki kulunut Tebbesin keitaalla. Kameelit seisovat kuormitettuina, me nousemme ratsaille. Kulkuset helisevät jälleen, ja karavaanimme samoaa eteenpäin erämaassa, päiväkausin ja viikkomäärin aina kaakkoa kohti. Vihdoin saavumme suuren järven rannalle, joka on Hamun nimeltään, Persian ja Afghanistanin rajalla. Afghanistanin pohjoispuoliskon täyttää Hindukush-vuoristo; nimi merkitsee hindujen surmaajaa, koska muka hindut kuumasta Intiasta sinne kavunneina kaiken todennäköisyyden mukaan menehtyvät ikuiseen lumeen. Mutta keväisin sulaa suuret määrät talvilunta, ja silloin kirmailee jokia ja puroja hilpeästi hyppelehtien alas laaksoa, etelä-Afghanistanin tasangoilla yhtyäkseen isoksi virraksi. Se on nimeltään Hilmend ja laskee Hamun-järveen, jonka partaalle olin matkallani v. 1906 pystyttänyt telttini.
Mahdotonta oli kuljettaa kameeleja järven yli, sillä oikeita veneitä tai lauttoja ei siellä ollut. Minun täytyi siis erota niistä, niin uskollisesti kuin olivatkin minua monet kuukaudet palvelleet. Viimeisenä iltana ostin kaiken leivän, mitä läheisestä kylästä oli saatavissa, ja syötin niille tätä herkkua kullekin vuoronsa jälkeen. Isot, muhkeat elukat näyttivät olevan peräti kummastuksissaan. Jos ne olisivat tienneet, että me olimme nyt kahden erämaan välissä, joista toisella on nimenään toivoton aavikko ja toisella Gehenna eli horna, niin olisi niillä ollut täysi syy iloita. Mutta kun uusi omistaja nyt seuraavana päivänä vei ne pitkänä rivinä pois palmujen alitse, näyttivät ne syvästi murheellisilta, ja minun kelpo ratsastuskameelini käänteli päätänsä takaisin telttiini päin niin kauvan kuin siitä vielä oli hiukkaakaan näkyvissä. Vielä tänä päivänä kummeksin usein itsekseni, millä erämaan poluilla se nyt mahtaneekaan vaellella.