Hamun-järven laakeilla rannoilla rehottaa kaislikko ja ruovosto runsaana, mutta ainoatakaan puuta ei siellä kasva. Ruovoista alkuasukkaat rakentavat majansa ja eräänlaisia hullunkurisia aluksiakin. Läpeensä kuivia, keltaisia ruokoja sitelevät he kimppuina sikaarinmuotoisiksi käämeiksi, ja joukottain sellaisia käämejä yhteen köyttelemällä muodostuu useita metrejä pitkä torpeedomainen venhe, jota he käyttävät kulkuneuvonaan järvellä. Lastineen on sellainen vene tuskin kymmentä sentimetriä korkealla vedenpinnasta, mutta se ei voi aallokossakaan milloinkaan täyttyä tai upota. Tosin voivat ruokokäämit höltyä, mutta visusti varotaankin lähtemästä liikkeelle kovalla tuulella.
Neljääntoista sellaiseen ruokoveneeseen toimitettiin minut miehineni ja kaikkine tamineineni, ja jokaisen aluksen lykkäsi vesille pitkällä sauvoimella puolialaston persialainen. Järvi on tuskin puoltatoista metriä syvä, mutta kaksikymmentä kilometriä leveä, ja erämaan moniviikkoisen kuivuuden ja helteen jälkeen oli tämä matka herttaisena virkistyksenä. Vain koirat eivät olleet aluksi suopua keikkuvaan laivastoomme, vaan hyppelivät veteen, kun kaislojen takia luulivat maan olevan lähellä. Mutta uida ne saivat kunnes pärskivät uuvuksissaan, ja lopulta oli ne puolikuolleina poimittava vedestä.
Kahden tunnin matkan päässä Hamun-järven vastapäisestä rannasta sijaitsee Nasretabad, Seistanin pääkaupunki, josta maakunnasta muuten kuuluu puolet Afghanistaniin, puolet Persiaan. Viittä kuukautta ennen minua oli sinne saapunut toinen vieras, rutto! Parhaillaan kierteli musta kuolonenkeli korjaamassa joukottain uhrejansa; se vei talonpojan aurankurjesta ja keskeltä laumaa paimenen, ja kalastaja, joka aamulla vielä oli reippaana laskenut verkkonsa Hamuniin, makasi illalla vaikertaen ja kuumeisena majassaan.
Aasia on aarialaisten ja mongolien alkukoti; se on myöskin suurten uskontojen kehto, buddhalaisuuden, kristinopin ja muhametinuskon. Ja Aasia on niinikään hirveitten kulkutautien tyyssija, jotka aika-ajoin tuhoavina vyöryinä syöksähtävät yli ihmiskunnan.
"Mustallakin surmalla", rutolla, on Aasiassa kotinsa. V. 1350 tunkeusi se Europaan ja riisti täältä viisikolmatta miljoonaa ihmistä. Kokonaisia maakuntia jäi autioiksi, ja hyljättyjen kirkkojen ympärille kasvoi sankkaa metsää. Monet ihmiset tekivät parannuksen tämän Jumalan rangaistuksen tähden, toiset antausivat silmittömään mässäykseen. Siihen aikaanhan ei vielä ollut aavistustakaan bakteereista, saati seerumista, joka tekee bakteerien tuhoisan vaikutuksen veressä tehottomaksi.
V. 1894 tuli rutto Kiinasta Hongkongin kautta Intiaan, missä muutamien vuosien kuluessa kuoli siihen kolme miljoonaa ihmistä. Muistan Bombayn köyhienkorttelissa pienen talon, jossa kävin v. 1902. Viranomaiset olivat määränneet, että jokaisessa talossa, jossa oli joku kuollut ruttoon, oli maalattava punainen risti ovenpieleen — ja tämä pikku rakennus oli saanut kerrassaan neljäkymmentä ristiä!
Nyt v. 1906 raivosi rutto hirvittävästi Afghanistanissa, ja sen rakennuksen katolta, jossa asuin englantilaisten luona, näin ruumissaattojen kulun kulkutaudin uhrien kalmistoon; kaupungin muurien ulkopuolella pestiin ruumiit. Pikku kaupunki uhkasi kuolla tyhjäksi, ja ihmisiä pakeni parvittain. Englantilainen lääkäri ja hänen apulaisensa tahtoivat auttaa heitä seerumiruiskutuksilla, mutta europalaisvihassaan uskotteli muhamettilainen papisto rahvaalle, että juuri kristityt olivat tuoneet taudin maahan. Harhaan johdettuina keräytyivät alkuasukkaat kiihdyksissään rynnäkköön englantilaista konsulinvirastoa vastaan, mutta hyökkääjät torjuttiin pakosalle. Mahdollisuutta myöten koettivat he salailla kuolemantapauksia ja korjasivat sen vuoksi ruumiit öiseen aikaan pois. Mutta pian kuoli sairaita niin tiheään, ettei ollut enää aikaa kaivaa kunnollisia hautoja. Ken kammosi hyeenoja ja shakaaleja, kaivoikin sentähden itse jo eläessään hautansa! Mustalippuiset uhrivuohia kuljettavat kulkueet kiertelivät kaupungin moskeijaa ja rukoilivat Allahilta armoa. Mutta Allah ei heitä kuullut, ja nämä kansankokoukset levittivät vain ruttoa yhä enemmän.
Oli taloja, joista ei ruumiita enää ollenkaan haudattu. Henkiin jääneet kaikkosivat kaikessa hiljaisuudessa tiehensä ja sulkivat oven. Joku vaivainen retku sitte tietenkin tunkeusi autioon rakennukseen ja istahti huoneeseen, jossa ruttotautisen musta ruumis luonnollisesti pian myrkytti hänetkin. Tällä tavoin on kokonaisia kyliä kuollut sukupuuttoon. Mikroskopilla katsoen näkyy murhaava ruttomikrobi pienen pikkaraisena pitkulaisena pisteenä, ja kuitenkin on se silloin 1200-kertaisesti suurennettu. Se elää rottien veressä ja siirtyy ihmisiin noiden jyrsijäin syöpäläisten välityksellä. Se on hirmuisen tarttuva; talossa, josta kuolonenkeli on yhden uhrin noutanut, kuolee toinen toisensa jälkeen. Ja taikauskoisessa piintymyksessään eivät alkuasukkaat ole taivuteltavissa polttamaan vaatteitaan ja ruton saastuttaman rakennuksen koko irtaimistoa. He eivät raskitse eritä omaisuudestaan ja menehtyvät mieluummin sen mukana.
Oli luonnollisesti suuri onni päästä jälleen lähtemään tästä mustan surman valtakunnasta, ja Belutshistanin erämaita myöten kävi matka edelleen Intiaa kohti. Olin vapauttanut vanhat palvelijani, ja saattueenani oli uusi henkilökunta, pelkkiä belutsheja. Me ratsastimme dshamboilla, nopsajalkaisilla dromedareilla, jotka ovat ammoisista ajoista asti sukeutuneet juoksijoiksi. Niillä on korkeat, ohuet, mutta jäntevät koivet ja isot anturat, jotka kumeasti töksähtelevät kuivaan kamaraan. Päätänsä ne pitävät korkealla ja liikuttavat sitä nopeammin kuin arvokkaat kameelit. Mutta juostessaan ne pitävät sitä vaakasuorassa, melkein kyttyräinsä tasalla. Kukin dromedari kantaa kahta ratsastajaa, satulassa on sen vuoksi kaksi syvennystä ja kahdet jalustimet. Dromedarin nenärustossa on poikittain pikku nasta, jonka päähän on kiinnitetty hieno naru. Dromedaria ohjataan heittelemällä narua toiselta puolelta toiselle.
Siitä on vasta kolme tai korkeintaan neljä vuosikymmentä, kun belutshit herkesivät tekemästä rosvoretkiä persialaiselle alueelle. Vasta englantilaisten otettua haltuunsa maan on siellä päästy järjestyneihin oloihin. Kuitenkin täytyy yhä vielä pitää mukanaan suojelusvartiota, ja minua saattoi kuusi nykyaikaisilla kivääreillä asestettua dromedariratsastajaa. Kuten belutshit itä-Persiaa, samoin ovat turkmenit lukuisilla sissihyökkäyksillä hävitelleet Korassania, ja länsirajalla kurdit viettävät hillitöntä rosvoelämää. Näillä rauhattomilla rajaseuduilla ei ole ainoatakaan kylää ilman pikku linnotusta tai ainakin vartiotornia.