Nyt oli hän saapunut Pattalaan ja ajatteli lukuisia voittojaan ja valtaamiansa laajoja maita. Kaikkialle oli hän asettanut kreikkalaisia ja makedonialaisia, joiden piti hallita kotimaisten ruhtinasten ja satraappien sivulla. Mutta tämä suuri valtakunta oli liitettävä lujaksi kokonaisuudeksi, ja Babylonin piti olla sen pääkaupunkina. Ainoastaan lännessä oli vielä suunnaton aukko täyttämättä, ne erämaaseudut, joiden halki olemme vastikään samonneet Teheranista Tebbesin keitaan poikki ja Seistanin halki Belutshistaniin.
Alistaakseen valtaansa siellä asuvat kansat lähetti hän osan sotaväkeänsä pohjoisempaa latua myöten Seistanin halki Pohjois-Persiaan. 12000 miehen piti vastarakennetuilla laivoilla purjehtia ja soutaa intialais-arabialaisen meren rannikkoa pitkin Ormuksen salmen ja Persian lahden kautta Eufratin suulle. Yksikään kreikkalainen ei siihen asti ollut kulkenut niillä vesillä, ja vaarallinen hanke oli tämä yritys senaikaisilla laivoilla, tuiki tuntemattomilla rannikoilla. Mutta yritettävä sitä oli, sillä Aleksanteri tahtoi varata Eufratin ja Induksen suun välille meritien, joka yhdisti valtakunnan läntisen osan itäiseen. Voidakseen varustaa laivaston ruokatarpeilla ja juomavedellä valitsi hän itselleen vaarallisen erämaantien pitkin rannikkoa. Mutta 40000 sotamiehestä, jotka häntä tällä matkalla seurasivat, kuoli 30000 janoon!
Kreetalainen suur-amiraali Nearkhos suoritti Aleksanterin antaman tehtävän mitä loistavimmalla tavalla, ja hänen kulkunsa on merkillisimpiä matkoja, mitä on konsanaan tehty. Hänen teettämänsä merikortit ovat niin tarkkoja ja luotettavia, että niitä voidaan käyttää vielä tänä päivänä, vaikka rannikko siitä saakka onkin usein paikoin muuttunut ja hiekoittumisesta madaltunut.
Mutta Aleksanteri ei tahtonut päästää laivastoaan tälle uhkarohkealle retkelle ennen kuin oli itse varmistautunut Induksen suiston kulkukelpoisuudesta ja nähnyt valtameren ulapan. Sen vuoksi lähti hän Induksen läntistä haaraa pitkin alas nopeimmilla aluksillaan, kolmikymmenhankaisillaan ja triremeillään, joita 150 alastonta soutuorjaa kolmeen päällekkäin rakennettuun teljoriviin sovitettuina kiskoi eteenpäin pitkillä laivanrungon aukoista veteen ulottuvilla airoilla; sotajoukko seurasi pitkin rantaa, suojellakseen aluksia.
Ei ole mitään huvimatkaa luotsiton soutu hiekka- ja liejusärkkien lomitse Induksella keskikesällä, kun virta on saanut suurimman vesimääränsä ja penikulmittani peittänyt rantaa tulvallaan. Jo toisena päivänä nousi ankara etelämyrsky; virran pyörteissä käyvä oikukas aallokko vahingoitti useita aluksia ja suisti joitakuita kumoon. Aleksanteri poikkesi maihin hankkimaan muutamia kalastajia luotseiksi, ja matkaa pitkitettiin jälleen alas virtaa. Uoma kävi yhä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja hetki hetkeltä selvempänä tuntui meren raikas henkäily. Tuuli kiihtyi, kaakkoismonsuuni oli saavuttanut huippukohtansa. Sameanharmaan virran vesi hyrskyi yhä korkeampina aaltoina, soutaminen kävi yhä työläämmäksi, kun soutajat toisin ajoin eivät ylttäneet veteen, toisin ajoin taasen joutuivat painamaan aironsa liian syvälle. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään luoteesta ja vuoksesta. Piankin näytti virta kääntyvän takaisin mereltä, ja luotsit neuvoivat kuningasta etsimään turvaa eräästä väylänhaarasta, missä alukset vedettiin rantaan. Mutta nyt tuli pakoveden aika, ja vesi hupeni kuin meren nielemänä. Alukset jäivät kuivilleen, ja monet niistä upposivat syvälle liejuun. Aleksanteri ja hänen miehensä olivat ymmällä, sillä he eivät päässeet etenemään eivätkä takaisin pyörtämään. Mutta heidän parhaillaan pulaillessaan alustensa irrottamisessa palasi nousuvesi mereltä ja kohotti ne selkäänsä.
Kun nyt oli tarkkailtu luoteen ja vuoksen säännöllistä vuorottelua, kävi niiden vaaroja välttäminen, ja Aleksanterin laivasto saapui viimein saaren luo, jolla oli yltäkyllin juomavettä. Sieltä hän näki Induksen ulkosuun vaahtoavan, jymisevän hyökyaallokon, ja rannikolla vyöryväin vesivuorten takana valtameren tasaisen taivaanrannan. Tultuaan nyt vakuutetuksi siitä, ettei triremien ylimmiltä teljoriveiltä ollut enää muuta nähtävissä kuin taivasta ja vettä, uhrasi hän merenjumalalle, Poseidonille, nereideille ja hopeajalkaiselle merenjumalatar Thetikselle, kantaisänsä Akilleksen äidille, ja anoi jumalilta suojelusta retken jatkamiselle Eufratiin asti. Rukouksensa päätyttyä hän heitti virtaan kultaisen pikarin.
Valkea vaippa yllään, kultainen vyö uumillaan ja turbaanin tavoin kiedottu huivi kastanjanruskeilla kiharoillaan seisoi kolmikymmenvuotias makedonialaisten kuningas ryhdikkäänä ja solakkana triremin peräpartaalla ja tähysteli suuremmoiselle ulapalle, jonka hän aikoi vallata samalla päättäväisyydellä, millä jo oli kolme maanosaa alistanut. Hän hengitti viileätä, suolansekaista monsuunia ja ajatteli kai erämaan loppumattomia teitä, missä tukahduttava pöly kiehtoilee ratsuja ja kuormastovaunuja. Hän oli maapallon mahtavin valtias ja tiesi hyvin suuruutensa. On kaupunkeja Egyptissä, erämaita Persiassa sekä vuorijonoja ja järviä Keski-Aasiassa, jotka vielä tänä päivänä kantavat Aleksanterin nimeä.
V. 323 kuoli hän Babylonissa, vasta kolmenkymmenenkolmen vanhana. Mutta hänen maailmaa tavotellut armeijansa levitti kreikkalaista sivistystä koko Aasiaan. Senvuoksi ei hänen toimelias elämänsä sammunut jäljettömiin kuin tähdenlento aikojen yöhön.
Nykyään, kun viisaat miehet panevat paksut takkinsa nappiin leukaa myöten ja puhuvat järkeä rauhankongresseissa, sietää poikien ja nuorukaisten joskus muistella sitä ritarillista, valoista aikaa, jolloin makedonialaisten kalvat kalahtelivat vihollisten varuksiin, voittajain huhuilu kajahteli Aasian laaksoissa ja nuoret soturit raivasivat tiensä erämaan kuuman hietikon halki.
18. Kuolonkaravaani.