Ravalpindista on ensiksi 300 kilometrin matka Srinagariin, Kashmirin pääkaupunkiin. Kashmir-laakson kehänä kohoavat Himalajan lumipeitteiset kärjet, ja erästä tämän vuoriston laaksoa ylöspäin vaelsin minä v. 1895, mukanani kolmenkymmenenkuuden muulin ja sadan hevosen karavaani. Kuukauden verran matkattuani saavuin Jarkentiin; se kaupunki sijaitsee valtaisessa, laakeassa ja kaukalonmuotoisessa syvänteessä, jota vuoristo saartaa kaikilta muilta tahoilta paitsi idästä ja jonka nimenä on Itä-Turkestan. Tämän alueen eteläpuolella kohoaa Tibetin mahtava ylänkömaa, missä Intian ja Kiinan isoilla virroilla on lähteensä. Lännessä on Pamir, "Maailman katto", ja pohjoisessa Tien-shan eli Taivaanvuoristo, jonka jatkona ovat edempänä idässä Altai ja useat muut vuorijonot; näistä saavat Siperian jättiläisvirrat alkunsa. Mutta tämän vuoristokehän keskessä, Suur-Aasian sydämessä, sijaitsee Itä-Turkestanin alankomaa, joka muistuttaa suhdattomien kivimuurien ympäröimää tibetiläistä lammastarhaa. Sen pohjoisosassa virtaa lännestä itään joki: Tarim. Tämä juontaa etelästä alkunsa, Jarkent-darjasta ja Khotan-darjasta, ja saa juoksunsa varrella vielä muita sivujokia, sillä Itä-Turkestanin vuoristokiehkurasta valuu vesi lumikentiltä ja jääkielekkeiltä alangolle. Tarimin lähdepurot lorisevat vireinä vuorten kaitaisissa laaksoissa, ja suuri virta soluu majesteetillisena tasangon halki, mutta se on tuomittu pysymään merta näkemättömänä. Se kuolee ja sammuu Lopnorin aavikkojärveen.
Itä-Turkestanin isoimman osan anastaa erämaa, joka on maapallon kammostuttavin: Takla-makan. Koko Aasian ja Afrikan halki ulottuu koillisesta lounaaseen erämaavyöhyke, joka on verrattavissa kuivuneeseen virranuomaan; Gobi, isompi osa Mongoliaa, Takla-makan, "Punainen hietikko" eli "Musta hietikko" Venäjän Turkestanissa, Kevir ja muut Persian aavikot, Arabian hiekka-arot ja lopuksi Sahara — on siinä vyöhykettä. Tässä aavikkojonossa, joka leviää Tyynestä merestä Atlanttiin, on siis Takla-makan niveleenä.
Tämän erämaan länsiosassa jouduin kokemaan hirveimmän muiston niiden neljäntoista vuoden ajalta, jotka olen viettänyt vaelluksilla Asiassa. Vastamainitun vuoden huhtikuussa se sattui, kun aioin samota Jarkent-darjan rannalta Merketin kylästä tämän aavikon poikki itää köhi Khotan-joelle, kolmensadan kilometrin taipaleen. Minulla oli kokenut johtaja, neljä palvelijaa ja kahdeksan kameelia matkueessani, ja ruokavaroja olin ottanut kahdeksi kuukaudeksi, sillä jälkeenpäin aioin kulkea Tibetin halki. Islam Bai kuului seurueeseeni, erään toisen miehen nimenä oli Kasim.
Alussa oli kaikki käynyt hyvin. Huhtikuun 23. p:nä loittonimme erään järven perimäisestä poukamasta, josta olin käskenyt täyttää vesivarastomme kymmeneksi päiväksi, ja piankin samosimme pitkin hiekkaulappaa, jonka harjanteet kohoilivat yhä korkeampina, kuusikymmentä metriä maan kamarasta. Päällepäätteeksi nousi piankin myrsky, joka kieritteli hiekkaa sankkoina pilvinä, sulloen nenän, suun ja korvat täyteen.
Huhtikuun 25. p:n aamuna olin tehnyt sen kamalan havainnon, että tunnoton karavaaninjohtaja oli vastoin käskyäni ottanut mukaan vettä ainoastaan kahdeksi päiväksi, toivoen meidän voivan kahden tai korkeintaan kolmen päivän kuluttua kaivaa esille vettä jostakin. Mutta se toivo petti, eivätkä sadepilvetkään, joita tuolloin tällöin muodostui taivaalle, tipauttaneet ainoatakaan pisaraa! Niinpä täytyi meidän tuotapikaa jaella vesivarastoamme kulauksittain.
Huhtikuun 27 p:nä oli minun jo täytynyt jättää taipaleelle kaksi kameelia ja suuri osa matkatavaroita. Seuraavana päivänä riehui luoteismyrsky, tuollainen "musta myrsky", joka kuljettaa mukanaan lentohietaa läpitunkemattomina pilvinä ja muuttaa päivän yöksi, jotta matkamies on kuin hiekkaan hautautunut. Kameelit laskeusivat mahalleen, pää tuulesta pois käännettynä, ja me työnsimme päämme niiden alle, säästyäksemme tukehtumasta lentohiekkaan.
Vähäinenkin vesivarastomme oli vielä lisäksi kutistunut selittämättömällä tavalla, ja kuukauden viimeisenä päivänä oli meillä enää vain kolmannes litraa vettä. Silloin yllätti Islam Bai johtajani pitelemässä lekkeriä huulillaan! Mieheni olisivat hänet nitistäneet siihen paikkaan, jollen olisi ehtinyt hätään. Kun sitten illalla piti jakaa viimeiset pisarat, olivat Kasim ja muuan toinen janoon nääntymäisillään tehneet niistä lopun! Toukokuun 1. p:nä ei seurueellani ollut muuta jäljellä kuin eltaantunutta kasviöljyä, joka oli kameeleille tarkotettua, ja kamalasti ahdisti jano minua, joka en enää ollut edellisenäkään päivänä saanut veden pisaraakaan. Epätoivoon siinä joutuu ja melkein järkensä menettää; veden himo ei suo hetkenkään rauhaa, tuntee ruumiinsa kuivuvan. Olimme ottaneet mukaamme pullollisen kiinalaista paloviinaa, käyttääksemme sitä keittovehkeeseen. Minä join sitä jokseenkin juomalasillisen, mutta sitte viskasin pullon pois, antaen sen salakavalan sisällön valua hiekkaan.
Vaarallinen juoma mursi voimani. Karavaanin laahautuessa eteenpäin hiekkaharjanteiden lomitse en minä jaksanut sitä seurata. Kömmin ja pyllyelin taampana perässä. Tiu'ut kaikuivat heleästi hiljaisessa ilmassa, mutta yhä heikommaksi kävi niiden sointu ja kuoleutui lopulta kaukaisuuteen. Ympärilläni levisi vaitelias aavikko, hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka taholla!
Verkalleen seuraten toisten latua saavuin viimein hiekkaharjanteen laelle, jolta näin karavaanin. Kameelit olivat laskeutuneet mahalleen, Kasim istui maassa kädet kasvoilla ja houraili jo, itkien ja nauraen yhteen menoon; toinen, Muhamed Shah, rukoili polvillaan Allahilta apua. Kun ei meillä enää ollut mitään muuta juotavaa, teurastimme kanan ja joimme siitä veren. Sitte tuli vuoro lampaan, jonka olimme ottaneet mukaamme. Mutta sen veri oli sakeata ja haisi niin pahalle, ettei siitä koirakaan huolinut. Seuralaiseni eivät kammoksuneet kameelien virtsaakaan. Kaikki kuormasto, mikä ei ollut sinä hetkenä välttämätöntä, jätettiin telttiin, kaikkiaan kahdeksan kirstullista kallisarvoisia esineitä, joukossa valokuvauskojeeni ja tuhatkunta levyä. Karavaaninjohtaja kerrassaan menetti järkensä ja mätti hiekkaa suuhunsa, väittäen sitä vedeksi. Hänet ja Muhamed Shahin piti erämaa ainiaaksi ominaan.
Illalla ei myöskään Islam Bai jaksanut pitemmälle, ja yksistään Kasim seurasi minua veden haussa. Hän otti mukaan lapioita, sangon ja lampaan rasvahännän. Minulla oli vain kelloni, kompassi, taskuveitsi, lyijykynä, paperilappu, kaksi pientä läkkirasiallista hummeria ja suklaata, tulitikkulaatikko ja kymmenen savuketta. Mutta syötävästä ei meillä ollut suurtakaan apua, sillä kita ja nielu olivat niin kuivat, että nieleminen oli mahdotonta.