Kello oli tasan kaksitoista. Olimme tehneet haaksirikon keskellä aavikkoulappaa ja jätimme nyt laivanhylkymme, tavottaaksemme jonkin rannikon. Joldash-koirakin jäi karavaanin luo, enkä sitä sen koommin nähnyt. Islamin vieressä paloi lyhty meidän etääntyessämme; sen tuike häipyi pian hiekkaharjanteiden taakse.
19. Hengenhädässä.
Olimme mahdollisimman keveissä pukimissa; Kasimilla oli yllään vain ihokas, väljät housut ja saappaat, lakin oli hän unohtanut ja lainasi minulta nenäliinan, jonka kietoi päänsä ympäri. Minulla oli valkoinen patalakki, villaiset alusvaatteet, ohut pumpulipuku ja jäykät ruotsalaiset saappaat. Olin viimeisessä kuolonleirissä vaihtanut asua, voidakseni siistissä kunnossa laskeutua kuolemaan.
Epätoivon päättäväisyys kannusti meitä eteenpäin, mutta jo kahden tunnin kuluttua olimme niin unisia, että meidän oli levähdettävä tuokio. Yökylmä ajoi meidät kuitenkin jo kello neljältä jalkeille, ja me laahauduimme eteenpäin. Päivä tuli hehkuvan helteinen, ja kello kahdeltatoista olimme väsymyksen tyyten herpaannuttamia. Erään hiekkaharjanteen pohjoiselle rinteelle kaivoi Kasim yökylmään hiekkaan kuopan, ja me hautauduimme siihen ilkosen alastomina, jotta vain pää pilkisti näkyviin. Suojellaksemme itseämme auringonpistolta ripustimme pukineemme lapionvarteen sillä tavoin, että saimme siimestä. Vasta kello kuudelta ponnistausimme jälleen liikkeelle ja marssimme nyt seitsemän tuntia. Mutta yhä useammin täytyi meidän levähtää, ja kello yhdeltä uinahdimme hiekkakummulle. Siinä lojuimme kolme tuntia, sitte jatkui tallustamista taas itää kohti. Kompassi oli minulla aina kädessäni. Uusi päivä sarasti, toukokuun 3. kun Kasim äkkiä seisahtui ja sanaakaan hiiskumatta viittasi itään. Kaukana häämötti pieni tumma piste, vihanta tamariski. Sellainen pensas ei voinut elää aavikkoulapalla, elleivät sen juuret ulottuneet pohjaveteen. Me hoipertelimme sen luo, kiitimme Jumalaa ja pureskelimme eläinten tavoin tamariskin mehukkaita vihreitä neulasia. Tuokion lepäsimme sen niukassa siimeksessä, sitte kompuroitsimme edelleen, kunnes puoli kymmeneltä vaivuimme toisen pensaan juurelle melkein pyörryksissä.
Taaskin kaivauduimme hiekkaan ja viruimme siinä kerrassaan yhdeksän tuntia vaihtamatta halkaistua sanaa keskenämme. Hämärissä laahauduimme huojuvin askelin eteenpäin. Kolmituntisen vaelluksen jälkeen pysähtyi Kasim taas äkkiä. Hiekkaharjujen välissä kuvastui jotakin tummaa, kolme komeata mehevälehtistä poppelia! Lehdet olivat kyllä syötäväksi liian kitkeriä, mutta me hierustimme niillä ihoamme, kunnes saimme sen kosteaksi.
Siihen piti meidän nyt kaivaa kaivo, mutta lapio kirposi voimattomista käsistämme. Me heittäysimme maahan ja raapimme hiekkaa kynsillämme, mutta pitkää aikaa emme sitä kestäneet. Nyt kokosimme risuja ja sytytimme korkealle roihuavan rovion, jonka piti osottaa Islamille suuntamme ja herättää huomiota idässä päin, sillä Khotan-darjan rantaa pitkin kulkee karavaanitie.
Toukokuun 4. p:n aamuna kello neljä vääntäysimme taas liikkeelle. Mutta viiden tunnin kuluttua olimme saaneet kylliksemme. Kasim ei enää jaksanut kaivaa hautaa. Minä sen vuoksi itse kaivauduin viillyttävään hiekkaharjanteen kupeeseen ja lojuin siellä kymmenen tuntia, silmiäni ummistamatta.
Sietämättömän vitkallisestipa kiertää sellaisena päivänä aurinko latuansa taivaalla. Kun lopulta illan varjot venyivät maan pinnalla ja minä olin valmis lähtöön, kuiskasi minulle Kasim, ettei hän jaksanut enempää. Minä olin niin tylsistynyt, etten edes ajatellut lausua hänelle jäähyväisiä, kun yksinäni läksin pitkittämään kulkuani hiekka-aavikon hämyssä. Heti puoliyön jälkeen lyyhistyin muutaman tamariskin juurelle. Tähdet tuikkivat kuten tavallista, ei hisaustakaan kuulunut, vain sydämeni sykintä ja kelloni tikitys keskeytti kaameata hiljaisuutta.; Silloin rahisi jotakin hiekalla:
"Sinäkö siellä, Kasim?" kysyin minä.
"Niin, herra", kuiskasi hän.